Kotimainen visio avaruusmurmelin päivästä raivostuttaa mutta ennen kaikkea ihastuttaa

Aivokasta räiskintää

Returnal yllättänee ainakin ne pelaajat, jotka odottavat trailereiden ja erityisesti Housemarquen aiemman portfolion perusteella pelkkää aivotonta arcade-räiskintää. Tutkimiselle, fiilistelylle ja yleiselle nurkkien koluamiselle annetaan kosolti tilaa. Pelin outo maailma ja minimalistinen kerronta huokuvat omintakeista scifi-mystiikkaa, kun näennäisen kauniiden maisemien yllä huokuu alati uhkaava tunnelma. Päätähtenä toimii Atropos-planeetalle haaksirikkoutuva astronautti Selene, joka on yhtä pihalla kaikesta kuin pelaajakin.

Jokseenkin vaikeasti summattava kokemus tuntuu etenkin alkumetreillä kuin yhdistelmältä Controlin salaisuuksien verhoamaa kerrontaa, Prometheuksen maisemia sekä lovecraftmaisia kammotuksia sulautettuna arcademaiseen räiskintään. Koko soppa kuorrutetaan satunnaisilla muuttujilla ja metroidvaniamaisella etenemisellä. Vastaavaa kombinaatiota ei ihan joka päivä tule vastaan.

Vaikka perusasetelma – eli kuolemien ja uudelleen syntymisten loputon sykli – tehdään hyvin nopeasti selväksi, avataan sekä vihamielisen planeetan että Selenen saloja verkkaisesti. Lähinnä aiempien syklien ruumiilta poimittavat äänitallenteet sekä muutaman sekunnin satunnaiset videopätkät toimivat keinoina päästä vihille tapahtumista. Roguelite-tyylisestä, jatkuvasta lähtöruutuun palaamisesta huolimatta Returnal onnistuu luomaan tunteen siitä, että matka sekä kertomus etenevät vääjäämättä.

Suhtautuminen peliin muuttuu tuntien edetessä, vaikka koko ajan startataan samasta haaksirikkoutumispisteestä. Aluksi outojen termien, erilaisilla symboleilla täytetyn 3D-kartan ja loputtomalta tuntuvien ominaisuuksien kirjo vaikuttaa melkoiselta sekamelskalta. Navigoinnin sekä reittien rakentumisen taustalogiikka aukeaa kuitenkin kuin itsestään, samoin pärjäämisen kannalta oleellisten tavaroiden ja parasiittien hyödyntäminen. Monilla poimittavilla objekteilla on hyvin selkeästi määritellyt hyöty- ja haittavaikutuksensa, joiden tasapainoa punnitaan oman pelityylin kannalta. Vastaavasti arkkujen availu on usein silkkaa tuuripeliä, kun palkaksi saattaa herkkujen sijaan osua lisävihollisia tai heikennyksiä puvun toimintaan.

Eteneminen ei tapahdu pelkästään pelaajan päässä, sillä merkittävimpien tavoitteiden läpäiseminen muokkaa maailmaa pysyvästi. Näihin lukeutuvat muun muassa välipomojen kukistaminen, portaalien avaaminen sekä isommat päivitykset Selenen kykyihin. Suoritteet jouduttavat huomattavasti paluuta sinne tienoille, mihin edellinen yritys jäi. Toisinaan satunnaisgeneroidulla kartalla matka muodostuu pidemmäksi kuin aiemmin, mutta samoja isompia esteitä ei tarvitse kahlata uudelleen. Varustautumisen kannalta on kuitenkin enemmän kuin suositeltavaa nuohota myös alkupään nurkkia, jos haluaa tehdä seikkailunsa edes hieman turvallisemmaksi.

Taisteluissa tilanteen tasalla

Taistelumekaniikka rakentuu sen verran fiksusti, että taitava pelaaja pärjää yllättävän mainiosti jo perustussarilla. Vihollisten energiapalkkia joutuu toki tyhjentämään pidempään, mutta moninaisten muukalaistyyppien niksit, heikkoudet ja ennen kaikkea taistelumekaniikat omaksumalla alkuun pelottavilta tuntuneiden perusmonstereiden kaatoon saa selkeän rutiinin. Toisin sanoen myös räiskinnän osalta ohjaimen äärellä kehittyy kuin huomaamattaan, mikä on hyvän pelisuunnittelun merkki.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö taistoissa tarvitse olla aina tarkkana. Sankaritar ei kestä oletuksena järin montaa osumaa, joten itsensä umpikujaan ajaminen johtaa nopeasti kuolemaan. Nopeus ja jatkuva liikkeessä pysyminen ovat tärkeimmät avaimet menestykseen. Nurkan takana huokailu ei auta mitään, vaan mittelöissä luotetaan rakettirepun avulla tehtyihin väistöihin sekä aggressiiviseen vastatuleen. Repun avulla singahtamalla selviää yleensä pahimmistakin paikoista, sillä lyhyen boostin aikana vihollisten iskut eivät tee vahinkoa. Kesken kiivasta taistoa rakettien viilentymisen odottelu tuntuu usein ikuisuudelta.

Asekatraaseen kuuluu peruspistoolin ohella rynnäkkökiväärejä, haulikoita sekä futuristisempia plasmapyssyjä. Lähietäisyydeltä tehokkaat haulikot vaativat hyvin erilaisen pelityylin kuin kauas ampuvat kiväärit, joten omat suosikit nousevat nopeasti esiin. Poimitut aseet jalostuvat jonkin verran niitä käyttämällä, minkä lisäksi tussareista tarjoillaan lukuisia erilaisia variaatioita ja kehitysversioita painotuksineen.

Osumia välttämällä kohotetaan Selenen ominaisuuksia ehostavaa adrenaliinikerrointa, joten virheettömästä suorittamisesta palkitaan. Onpa mukaan ängetty myös pelaajan hallinnoitava aktiivilataus, joten taisteluiden aikana ei todellakaan pääse tylsistymään. Parhaimmillaan toiminta muodostuu melkoisen hektiseksi efektitykitykseksi, kun ilmassa on tavaraa kuin Resogunissa aikanaan.

Tuttua laatua uusissa puitteissa

Teknisellä puolella on helppo havaita yhtymäkohtia Housemarquen aiempiin nimikkeisiin. Erittäin värikylläiset räjähdykset sekä rohkea efektien käyttö tuo taistelukohtauksiin menoa ja meininkiä. Isompien mörököllien hajoaminen miljooniksi partikkeleiksi komean loppuposauksen ryydittämänä on kerta toisensa jälkeen yhtä tyydyttävää. Kentät näyttävät niin ikään hyvältä, ja kaikissa on omanlaistaan tunnelmaa satunnaisuudesta huolimatta. Rauhallisemmissa kohdissa on mukava bongailla pieniä yksityiskohtia sieltä täältä, ja ylipäätään koko maailma tuntuu orgaaniselta.

Erityiskiitokset kuuluvat audiopuolelle. Returnalia ei kannata pelata television kaiuttimien kautta – silloin menettää ison osan kokemuksesta. Tilaääntä hyödynnetään erittäin tehokkaasti, ja tunnelmaa luodaan esimerkiksi juuri oikeissa kohdin voimistuvilla basson humahduksilla. Muutoinkin ympäristö suorastaan pursuaa erilaisia aistiärsykkeitä korville, kun lähikalliolta putoilee pikkukiviä tai sade ropisee maahan.

Äärimmäisen hiottu fiilis yltää ohjaimen hyödyntämiseen, sillä samaiset sadepisarat tuntuvat DualSensen kautta hienovaraisina värinöinä. Kapulan ominaisuuksia käytetään muuhunkin kuin pikkusievään kikkailuun: Esimerkiksi vasen liipaisin tarkentaa kevyellä hipaisulla tähtäyksen mutta pohjaan painettuna aktivoi aseen kakkostoiminnon. Mikä yllättävintä, paperilla riskaabelilta kuulostava kahden toiminnon yhdistäminen saman napin alle toimii erinomaisesti. Kontrollit ovat ylipäätään napakan tarkat, kuten nopeatempoisessa räiskinnässä pitääkin.

Ihka oikea hitti

Returnalin kohdalla on spekuloitu yllättävän kärkkäästi, että voiko tätä oikeasti myydä täysihintaisena pelinä. Suurimmat syyt epäilyksille lienevät sekä roguelite-tyyli että pienehkö studio nimikkeen taustalla. Vastine rahoille on aina kovin subjektiivista ja ylipäätään väsynyt väittelyn aihe, mutta joka tapauksessa Housemarque onnistuu käytössä olevilla resursseillaan luomaan erittäin vakuuttavan kokemuksen, joka jää mieleen vielä konsolin sammuttamisen jälkeen. Omalla kohdalla kyseinen efekti on hyvin harvinaista, ja kertoo paljon lopputuloksesta. Peli tuntuu tavallaan isommalta kuin se onkaan, ja samojen maisemien nuohoamisesta huolimatta se maistuu hämmentävän harvoin pakkopullalta.

Vaikka arviota varten tunteja ehti kertyä reilu parisenkymmentä, silti lopputekstit odottavat vielä kulman päässä, joten ainakin tällaiselle keskivertotallaajalle haastetta riittää vallan tarpeeksi. Vaikeustaso tai yksittäiset vihollistyypit eivät ole mitenkään musertavan ylivoimaisia yksittäisissä kohtauksissa, vaan vaikeus syntyy oman suoritustason ja hermojen ylläpitämisestä matkan aikana – sekä oikeiden tavaroiden haalimisesta ja osittain puhtaasta tuurista.

Returnal osaa myös turhauttaa. Pitkälle edenneen reissun päättyminen surkeiden sattumusten sarjana ärsyttää, kun kriittisimmällä mahdollisella hetkellä peli päättääkin generoida useamman vaarallisen vastustajan takavasemmalta. Mikäli seuraavaan sykliin arvotaan vielä tavallista runsaampi viholliskattaus heti startista, koetellaan hermoja aidosti. Parhaimmillaan peli onkin sopivan kokoisina annoksina nautittuna. Virtanappia kannattaa painaa hyvissä ajoin ennen yliyrittämisen puolelle lipsahtamista.

Returnal koukuttaa erittäin tehokkaasti. Vaikka edellinen kierros olisi saanut pienen ihmisen raivon ja epätoivon partaalle, on sen pariin palaaminen hengähdystauon jälkeen aina yhtä kutkuttavaa. Kilpahenkisille suorittajille tarjotaan myös pisteiden metsästystila, jossa päivittäin vaihtuvissa haasteissa selvitellään verkon tehokkaimmat taistelijat.

Kukapa olisi uskonut, että pleikkarin katalogia voisi piristää ja monipuolistaa nimenomaan kolmannen persoonan räiskinnällä. Housemarquen uutukainen on joka tapauksessa äärimmäisen hiottu, tervetullut ja raikas tuulahdus uutuuskonsolin repertuaariin. Toivottavasti studio jatkaa samalla linjalla, osaamista sekä ideoita ainakin löytyy.