Kanadalainen SkyBox Labs on keskittynyt tekemään erilaisia lisäosia, mobiilipelejä ja muita erityisesti Microsoftin peliekosysteemissä olevia tuotteita, kuten kenttäeditorin Halo 5:een. Nyt peliyhtiö murtautuu vahvasti originaalipelien maailmaan julkaisemalla vihdoin myös PC:lle ja Switchille tunnelmallisen tasohyppelypeli Stelan, joka on ollut saatavilla iOSille ja Xbox Onelle jo loppusyksystä.
Stela on vahvasti velkaa tanskalaiselle Playdeadille, joka ehti julkaista loistavat tasohyppelypelit Limbon ja Insiden ennen firman pääpartnerien riitautumista. Nämä pelit pelanneille tarjolla on tuttua nannaa: mystistä, selittelemätöntä ja toimivaa loikkimista dramaattisissa maisemissa. Vaikka genre ei olisi entuudestaan tuttu, on Stela erinomainen johdatus kevyiden mysteeritasohyppelyiden maailmaan.
Pitkä marssi
Peli käynnistyy ilman selityksiä luolasta, josta pelaajan ohjaama nimetön nainen lähtee pitkälle marssille kohti näytön oikeaa laitaa. Matka kulkee läpi toinen toistaan ihmeellisten maisemien, kuten kinosten alla väijyviä tappajia vilisevän lumikentän tai tulinuolia satavan metsikön. Matkan varrella ratkotaan myös erilaisia selviytymispuzzleja, jotka ratkeavat pääsääntöisesti vähällä vaivalla. Lisähaastetta voi hankkia keräämällä jokaisesta kentästä piilotetut steelat.
Kentät ovat ajoittain 2,5-ulotteisia, sillä vaikka peli toimii kaksiulotteisesti, on joissain tilanteissa myös syvyyssuunnassa liikkuminen mahdollista. Tämä mahdollistaa myös eräitä visuaalisesti upeita ratkaisuja sekä siirtymiä kohtauksesta toiseen. On tärkeää, että pelin visuaalinen anti on nautittavaa, sillä ohjaustuntumaltaan peli on ainoastaan riittävän hyvä. Hyppyjen vaikeusastetta ei ole viritetty pikselin tai millisekunnin tarkkuutta vaativaksi, mikä onkin hyvä, sillä hyppyjen tuntuma ei ole napakka.
Tasohyppelypelit rakennetaan usein vauhdikkaiksi tarkkuustesteiksi, joissa tavoitteena on tehdä pelaamisesta sujuvaa ja nopeatempoista. Stelan ja sen sukulaisten fokus on tyystin erilainen, sillä peleissä korostetaan estetiikkaa pelillisen ulottuvuuden kustannuksella. Tällaisella lähestymistavalla on selvästi tavoiteltu inhimillistä tuntumaa, jossa hyppyjen korkeus on keskimääräisen penkkiurheilijan tasolla. Jos Crash Bandicootin maailma on kuin keinotekoisesta tiki-baarista, jossa drinkkivalinnaksi sopii makea ja hauska Mai tai, on Stelan maailma jylhä linnankellari, jossa nautittavana on haastavampia erikoisoluita ja laatuviskejä. Tästä on helppoa olla myös tykkäämättä.
Pyörä kääntyy uudelleen
Tulkinta pelin loppuratkaisusta jätetään pelaajan itsensä harteille. Pelattava hahmo saattaa olla avaruudesta laskeutunut muukalainen tai ehkä jumalan lihallinen inkarnaatio. Pelin loppu lainaa jopa hindulaisuudelta, mutta mysteerille ei haluta tarjoilla liian helppoa selitystä.
Monessa mielessä Stela on kuitenkin häiritsevän samanlainen kuin Playdeadin aiemmat pelit pelituntumaa, visuaalista ilmettä ja valikkorakennettakin myöten. Onhan sitä imitaatiota ja imartelua, mutta viime kädessä Stela tarjoaa positiivisella tavalla henkisen jatko-osan Playdeadin peleille, eikä sitä yritetä varsinaisesti peitellä. Tästä huolimatta se onnistuu olemaan äärimmäisen kaunis ja pelattava hyppely.
