Vaaroja varjoissa
Resident Evil -pelisarjan vetovoima perustuu pitkälti tunnelmaan, yllättäviin tilanteisiin, ongelmanratkontaan ja mielenkiintoiseen juoneen useine käänteineen. Näin myös tällä kerralla. Toiminnalla on toki sijansa, ja sen hetken koittaessa pitää olla valmis taistelemaan oman henkikultansa säilyttämiseksi.
Pelin henki tulee nopeasti selväksi, kun pelaaja astuu Jillin saappaisiin: Raccoon Cityn synkät kadut odottavat kaikkine vaaroineen. Tasapaino on kohdillaan heti alusta asti. Käytössä olevat härpäkkeet tarjoavat suojaa juuri sen verran, että pelin päättävää Game over -ruutua ei tarvitse katsoa liian usein. Kaikkea ei kuitenkaan ammusten rajallisuuden vuoksi voi saattaa manalan majoille, vaan etenemiseen tarvitaan myös järkeä ja vihollisten käyttäytymisen ymmärtämistä.
Kauhupelille tyypilliseen tapaan pimeys toimii hyvänä tehokeinona. Tunnelma tehostuu varsinkin kuulokkeet päässä, jolloin jokainen narahdus, nurkan takaa kuuluva zombin hiljainen örvellys tai tilanteeseen sopiva pelottava musiikki pitää jatkuvasti varpaillaan. Sarjan peleille tuttu turvahuone rauhoittavan musiikin kera lähestulkoon pudottaa pulssin puoleen, kun tietää olevansa edes hetken turvassa.
Meno kuin vapaaottelussa, ilman sääntöjä
Pelattavista hahmoista etenkin Jill Valentine saa niin paljon runtua seikkailun aikana, että on suorastaan ihme, miten vaivattomasti neitonen liikkuu hurjimpien tilanteiden jälkeen. Melkein voisi kuvitella Jillin olevan kaukaista sukua X-Menin Wolverinelle, jonka luustossa on supervahvaa adamantiumia. Vastaavasti kaiken maailman örvelöt saavat osansa lukuisten aseiden voimalla, joita tulee tarjolle tarinan aikana. Kättäpitempään tarttuminen ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto, sillä oikea-aikaisilla väistöillä – liike, jota ei ollut kakkososassa – ja valinnoilla pystyy pidentämään elinkaarta huomattavasti. Pelintekijät ovat ajatelleet myös aloittelijoita, sillä tarvittaessa vaikeustasoa voi pudottaa kesken seikkailun.
Harmi kyllä pelitilanteissa ei useinkaan näe yhtä radikaalia kohtelua kuin skriptatuissa välivideoissa, sillä kuolemat ovat joskus aavistuksen tylsänpuoleisia tilanteiden hurjuuteen nähden. Kaiken ei toki tarvitse olla yhtä brutaalia kuin Isaacin kohtelu Dead Spacessa tai alkuperäisen Resident Evilin "Jill sandvich" -tapahtumassa, mutta tietynlaista potkua puuttuu etenkin kuolinhuudoista. Yleisellä tasolla Jillin ääninäyttelijä Nicole Tompkins tekee kuitenkin oikein hyvää työtä. Myös toisen päähahmon, Carloksen, äänenä toimiva Jeff Schine on ansainnut kannuksensa, ja kokonaisuutena myös sivuhahmot ovat kiinnostavia.
Yli 20 vuotta myöhemmin
Alkuperäistä Resident Evil 3: Nemesistä en koskaan pelannut itse, joten vertailupohjaa ei ole kuin parin läpipeluuvideon verran. Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut: Nemesis-örvelö on yhtä pelottava kuin ennenkin. Uutukaisessa ei kuitenkaan kysellä vaihtoehtojen perään esimerkiksi Nemesiksen ilmestyessä, kuten alkuperäisessä pelissä. Tämä asia jakaa varmasti mielipiteitä, mutta itse pidän reaaliajassa tehdyistä valinnoista enemmän toiminnan pysähtymisen sijaan.
Harmi kyllä pelintekijät ovat jättäneet uudisversiosta pois jopa kaksi kokonaista tapahtumapaikkaa, ja sen osalta ei voi päänsilityksiä jaella. Toki tilalle on otettu esimerkiksi enemmän ja pitempiaikaisia yhteenottoja arkkivihollisen kanssa. Myös uudentyyppisiä vihulaisia tulee silloin tällöin vastaan. Tuttuun tapaan myös aseisiin löytyy useita lisäosia seikkailun edetessä. Käytännön tasolla voi todeta pelin olevan sitä vaikeampi, mitä vähemmän aikaa käyttää paikkojen koluamiseen, sillä etenkin inventaariota kasvattavia varustelaukkuja kaipaa jatkuvasti lisää.
Tuttu ja aina niin tunnelmallisen pelottava Raccoon City
Kokonaisuutena Capcomin nykyaikainen painos ei kaikissa kohdissa pärjää alkuperäiselle, mutta silti sen voi nähdä todella raikkaana uutuutena ilman fanilaseja. Tämä siitä huolimatta, että pelisarjan suurena ihailijana antaisin helposti lähes kaikille pelaamilleni Resident Evil -peleille viisi tähteä. Tekninen toteutus on korkealla tasolla, pelon ilmapiiri tuntuu painostavana ympärillä ja tarkkaan harkitut yksityiskohdat nostavat fiiliksiä upealla tavalla. Oikea-aikainen narahdus tai kolahdus, viiltävä musiikki, valojen ja pimeyden hyödyntäminen sekä ahtaiden tilojen käyttö yhdistettynä örvelöiden murahduksiin ja pakokauhun tunteeseen toimivat loistavasti.
Tietynlaista toistoa ei samalle alueelle keskittyvässä pelissä voi välttää, mutta samalla on mielenkiintoista seurata, miten tarina ja aiemmin tapahtuneet asiat toteutetaan verrattaessa aiempiin sarjan peleihin. Tietyissä kohdissa tulee silti hieman sellainen fiilis, että tekijät ovat pääseet aika helpolla kopioimalla samoja ympäristöjä aikaisemmista peleistä. Toisaalta grafiikkaa on samalla päivitetty paremmaksi. Myös elokuvamaailman parhaita paloja on hyödynnetty, sillä parista kohtauksesta tuli elävästi mieleen Alien- ja Terminator -elokuvasarjoissa nähtyjä juttuja.
Loppujen lopuksi Resident Evil 3 on oikein mainio teos, vaikka se jääkin hieman lyhyeksi. Peliaikaa ei kerry standard-tasolla kuin hieman yli seitsemän tuntia lopputekstien soljuessa ruudulle jo toisena iltana. Toki haastavammat tasot ja trophyjen kerääminen nostavat uudelleenpeluuarvoa, mutta jotakin jää silti uupumaan. Tämä "jotakin" voisi pitää sisällään vaikkapa useamman erilaisen loppuratkaisun tai pelissä nähtävien, pienempään rooliin jääneiden hahmojen seikkailuja. Ehkä ne nähdään lisäsisällön muodossa. Kampanjan ohella nälkää voi hillitä pelin mukana tulleessa Resistance-moninpelissä.
