No Longer Home on nimittäin enemmän taidetta tai kokemus kuin varsinainen peli.
Lakkaisinko ulkohuonekalut vai olemasta?
Kaksihenkisen Humble Grove -tekijätiimin työstämä No Longer Home keskittyy epävarmaan tulevaisuuteen. Pääosassa tavataan kaksi ei-binääristä hahmoa, Ao ja Bo. Elämä, tarkemmin sanottuna yliopiston jälkeinen elämä, on ajamassa kaksikon erilleen, vieläpä eri maihin.
Pelaaja pääsee kurkistamaan kaksikon elämään tutkimalla heidän asuntoaan täynnä jokapäiväisiä asioita ja valitsemalla dialogivaihtoehtoja ruudulla näkyvästä tarjonnasta. Luvassa on muun muassa ystäväporukan grillikokoontuminen, videopelin pelaamista sekä tunteiden tulkkaamista.
Itse pelaaminen on hyvinkin yksinkertaista. Pienikokoisessa asumuksessa sekä sen pihamailla päästään pyörimään hitaan tepastelun (tai juoksunapin mahdollistaman hieman nopeamman tepastelun) saattelemana. Kummasteltavana on muun muassa ajatuksia ja muistoja herättäviä asioita, vähemmän mielenkiintoisia arkipäivän romppeita sekä asumuksen kissatuttavuuksia. Ja muutamat yllättävämmät asiat.
Itse asunnon tutkiminen ei ole kovin mielenkiintoista sinänsä, vaikka lyhyen aikaa tarinan aloittamisen jälkeen aukeaakin mahdollisuus pyörittää kuvakulmaa. Homman jujuna on saada parempi käsitys hahmojen ajatusmaailmasta.
Mun koti ei oo täällä, enää kauaa ainakaan
Se, missä No Longer Home on parhaimmillaan, on sen dialogi. Hahmojen kanssa jutustellaan paljon, ja pelaajan tehtävänä onkin lukea tätä turinointia tekstimuodossa aina välillä sopivia dialogivaihtoehtoja valiten. Jutustelut on kirjoitettu varsin uskottavasti.
Hahmoja huolettaa tulevaisuus, oman jutun löytäminen, kodin jättäminen ja erilleen ajautuminen. Haaveet, pelot ja toiveet myös käydään varsin uskottavasti läpi.
Lieköhän syynä se, että pelin kehittänyt kaksikko perustaa kupletin juonen omiin kokemuksiinsa. Tuotoksen kehittäneet Hana ja Cel nimittäin ajautuivat myös erilleen yliopiston jälkeen. Nimikkeen kehittäminen valikoitui tavaksi käsitellä näitä tunteita ja pysyä yhteydessä.
Asian ollessa näin onkin vähän harmi todeta, että itseeni tuotos ei iskenyt kuin tuhat volttia. Se on taiten kirjoitettu, mutta kaikki muu sen ympärillä jättää haluamaan jotain lisää.
Lyhyt tunnemyrsky
Ympäriinsä tepastelu on vähemmän mielenkiintoista ja hidasta, eikä niin sanottu oikea suunta tunnu löytyvän aina kovin helpolla. Ulkoasu myös varmasti jakaa mielipiteitä. Se on mukavan taiteellinen minimalistisine hahmoineen ja köysillä paikalle laskeutuvine seinineen, mutta itselleni se ei nostata sen suurempia tunteita. Musiikkipuoli sen sijaan ajaa eteerisen asiansa passelisti, joskaan jälkipolville kerrottavaa siitä ei jää. Näin siitäkin huolimatta, että asialla on muihinkin tuotoksiin säveltänyt Eli Rainsberry.
Pelikokemus ei ole kovin pitkä, sillä sen pystyy sisäistämään noin tunnissa. Oman läpipeluuni aikana en kuitenkaan kohdannut kaikkia näissä pienissä ympyröissä majailevia hahmoja, joten hitusen enemmänkin aikaa samoiluun voinee kulua.
Mutta, miten tälle nyt antaisi arvosanaa? Miten olisi vaikka niin, että yksi tähti hyvin kirjoitetusta dialogista kaiken muun ansaitseman kahden tähtösen päälle. No Longer Home iskenee paremmin, mikäli on äskettäin paininut samojen epävarmuuksien kanssa tai samaistuu muuten erilleen ajautumisen ja tunteiden sekamelskaantumisen aiheuttamiin tunneryöppyihin.
Kokemus on ikään kuin lukisi kaksikon päiväkirjasta sitä, mitä kaikkea heillä on sydämellään. Aivan kaikille tämä ei valitettavasti vain toimi. Ja harmillisesti olen itse yksi niistä henkilöistä.
