Kampanja
Black Ops 6:n kampanja on selkeästi ottanut valituksista opikseen ja kääntänyt suuntaa yllättävän radikaalisti. Monille se tarkoittaa sitä, että aiempien Call of Duty -pelien tyylistä on riisuttu jopa liikaakin. Sen sijaan niille, joille sarjasta oli tullut mauton kokoelma propagandaa ja Yhdysvaltojen sotateollisuuden palvomista, Black Ops 6 tuntuu suorastaan virkistävältä tuttavuudelta. Se vaatii yhä tietyn määrän kansalliskiihkoilun nielemistä, mutta onneksi nyt ei puhuta enää pelistä, jossa sotarikoksia maalaillaan hyvänä asiana.
Sen sijaan Black Ops 6 muistuttaa Michael Bay -elokuvaa ajalta, jolloin Bay ei ollut vielä loikannut konservatiivien kelkkaan. Kokonaisuus on jossain The Rock- ja Spy Game -elokuvien välimaastossa, eli ihan puhdasta 90-luvun teknohömppää vailla järkeä, mutta juuri sopivasti lapsellisen puolella, että siitä voi melkein nauttia suuremmitta nurinoitta. Vaikkakin tietyt kohtaukset, kuten hetki jossa hahmot kidutuksen päätteeksi toteavat olevansa hyvien puolella ja vain pidättävät tyypin murhaamisen sijaan, ovat yhä hyvin, hyvin paksua kukkua.
Hienointa on huomata, että Black Ops 6 osaa yllättää, kun sitä vähiten odottaa. Kentät ovat yllättävän laajoja ja niissä tehdään muutakin kuin vain ammutaan päättömästi kasvottomia vihollisia. Alkupään soluttautuminen vihollisten pippaloihin tuo elävästi mieleen Nintendo 64 -klassikon, Mission Impossiblen, jonka tunnelmointi ja agenttihippa elää vahvasti Activisionin uutukaisen mukana. Mistään roolipelimäisestä kokemuksesta ei voi puhua, mutta tämä on mielenkiintoisin ja monipuolisin Call of Duty -seikkailu miesmuistiin.
Kenttien välillä rakennellaan omaa tukikohtaa hyvin kevyellä otteella, mutta sekin pieni lisä on askel oikeaan suuntaan. Call of Duty -pelit ovat harvoin voineet ylpeillä hyvillä hahmoilla tai tarinoilla, eikä ainakaan hahmokaartin kanssa olla edistytty vieläkään. Mutta nämä pienet lisät, joissa tiimin kanssa pääsee jutustelemaan, kun pelaaja laittaa uusia aseita kasaan tehtäviä varten, ovat merkkejä tulevaisuudesta, jossa asiat voivat olla toisin. Ehkä seuraavalla kerralla Call of Duty panostaa entistä enemmän dialogiin.
Pituutta ei ole myöskään turhaksi asti. Black Ops 6:n kampanjan voi juosta läpi reilussa viidessä tunnissa ongelmitta, eivätkä tehtävien pienet lisätavoitteet lisää pituutta merkittävästi. Jahka lopputekstit rullaavat, kampanjaan ei oikein ole syytä palata. Se on parasta, mitä Call of Dutyssa on nähty sitten alkuperäisen Modern Warfare -trilogian, mutta se on kertakäyttökamaa. Verrattuna tosin muihin Call of Duty -peleihin, joita on nähty viimeisen kymmenen vuoden aikana, tämä itsessään kuitenkin valaa uskoa parempaan tulevaisuuteen, jossa yli 20 vuotta vanha sarja osaa uudistua. Raihnainen askel kerrallaan.
Zombit
Kun zombit ilmestyivät mukaan Call of Duty -sarjaan vuoden 2008 World at War -osassa, harva olisi uskonut niistä tulevan yksi sarjan onnistuneimpia ja tasaisesti viihdyttäviä lisiä. Tässä sitä kuitenkin ollaan, 16 vuotta myöhemmin, ja zombit-moodi on yksi Black Ops 6:s parhaita puolia, joka jaksaa viihdyttää vielä kymmeniä tuntejakin myöhemmin.
Uusin zombi-moodi ottaa parhaimmat osat aiemmista ja parantaa karttojen rakennetta entisestään. Tekemistä on suorastaan riesaksi asti, ja varsinkin porukalla menosta tulee suorastaan eeppistä hyvin nopeasti. Rakenne on kuitenkin pysynyt samana: Sankarit juoksevat henkensä edestä ja tyhjentävät lippaita toinen toistaan suurempiin aaltoihin hirviöitä, kunnes kuolema tai kopteri korjaa heidät talteen. Jokaisella kentällä on pieniä lisätavoitteita, jotka avaavat sarjan labyrinttimäistä ja pöhköä tarinaa entisestään. Näistä onneksi voi olla välittämättä ja keskittyä olennaiseen, eli maailmanlopun verikekkereihin, jollaista ei näe muualla.
Harmillisesti zombeilu ei kuitenkaan ota askeleita kohti muutosta, kuten pelin pääkampanja. Uudet laajat kentät lupaavat lyhyen hetken verran mahdollisuuksia luoda linnoituksia ja kokeilla, miltä klassinen puolustautuminen yhdessä tilassa tuntuisi. Tähän ei kuitenkaan päästä, ja pienikin laiskistuminen juoksun keskellä vie yleensä hengen nopeasti.
Onneksi pettymys ei kestä kauaa, sillä zombien lahtaaminen on niin hauskaa puuhaa, ettei siitä voi olla nauttimatta täysin rinnoin. PlayStation 5:llä kokonaisuus pyörii upeasti, eivätkä edes suuret vihollisaallot tunnu hidastavan menoa lainkaan. Niille, jotka haluavat kokea Call of Dutyn erinomaista asehippaa ilman sen ikääntyvää moninpeliä tai kyseenalaisia elementtejä päätarinassa, zombi-moodi on niin eheä lisä, että kokonaisuutta voisi suositella ihan puhtaasti sen vuoksi.
Moninpeli
Moninpeli sen sijaan näyttää ikänsä ja vikansa ihan ensimetreiltä asti. Viimeiset pari vuotta Call of Dutyn moninpelit ovat olleet niin huonoja, että pienikin parannus tuntuu suurelta harppaukselta. Näin on myös tämän julkaisun kanssa, jossa tekijät ovat ottaneet roiman askeleen taaksepäin ja palanneet lähemmäs sitä kulta-aikaa, minkä fanit muistavat Modern Warfaren parissa. Uudet lisäykset ovat enimmäkseen tavoissa, joilla hahmot liikkuvat ja suuremmalla painotuksella entistä nopeatempoisempaan menoon, joka syö viimeisetkin rippeet taktisesta räiskinnästä.
Merkkitävin lisä on uusi liikkumistapa, jonka avulla hahmot voivat juosta mihin tahansa suuntaan siihen katsomatta ja loikkia ilman halki kömpelön Max Paynen lailla. Ideatasolla muutos on hyvä, totetuksena se on kuitenkin sekasotku. Juokseminen ja esineiden yli kiipeäminen toimii hienosti ja viimein saavuttaa sen välittömyyden, jota Call of Duty on tavoitellut vuosikausia. Hyppiminen ja muut lisät sen sijaan tuntuvat puolivillaiselta lainaukselta Apex Legendsistä, mikä saa kokonaisuuden painottamaan ihan vääriä asioita.
Uusi liikkumistapa on myös ristiriidassa kenttien kanssa, jotka ovat yhä liian pieniä ja tönkösti suunniteltuja. Ihan kuin pelin suunnittelussa oltaisiin puhuttu ristiin tavoitteista, joita muutoksilla yritetään saavuttaa. Vaikka tappojen määrä matseissa on ainakin omalla kohdallani suurempi kuin yhdessäkään aiemmassa Call of Duty -moninpelissä vuosiin, mikään ei tunnu saavutukselta. Rähinät ovat mekaanista toistoa, joka ei palkitse.
Kaiken lisäksi taisteluita piinaa kenttien ahtaudesta johtuva rikkinäinen luuppi, joka pahimmillaan pilaa matsin epäonnisilta. Tällä hetkellä moninpelin respawn-systeemi on niin hajalla, että Activision on lupautunut tutkimaan asiaa tarkemmin. Yksi koomisimpia hetkiä tuli vastaan matsissa, jossa lopun parasta tappoa juhlivassa videossa kaikki kolme tappoa kohdistuivat samaan pelaajaan. Raukka syntyi uudestaan muutamien metrien päähän niin nopealla tahdilla, että kuolemat tallentuivat samaan parin kymmenen sekunnin pituiseen videoon.
Aseiden muokkaaminen on myös yksi moninpelin suurista painopisteistä, mikä jo aikanaan lupasi vain huonoa, eikä tilanne ole parantunut yhtään. Teoriassa aseen muokkaaminen omaan makuun sopivaksi on hieno idea, mutta lopputulos on kaikkea muuta. Mikäli matsissa haluaa pärjätä, aseista täytyy tehdä juuri sellainen, jota kilpailijatkin käyttävät. Jo nyt netti on tulvillaan ohjeistuksia siitä, minkälaisen variantin pitää rakentaa, jos meinaa saada edes mahiksen selvitä kunnialla. Kokeilun vuoksi testasin jokaista vihollisen asetta yhden matsin aikana. Kaikki olivat SMG-malleja ja jokainen oli rakennettu samalla tavalla.
On toki muistettava, että Call of Dutysta on tullut vuosien saatossa entistä vahvemmin palvelupeli, jonka tavoite on pitää pelaajat kiinni Game Pass -vuokrapalvelussa ja päivittää kokemusta muutamien kuukausien välein erilaiseksi. Näin ollen tämäkin arvostelu koskee vain nyt julkaisun yhteydessä nähtävää kokonaisuutta. Samaan aikaan ensi vuonna puhumme taas eri pelistä.
Niille, jotka kuitenkin muistavat lämmöllä sitä, mitä Call of Duty aikanaan oli, Black Ops 6 tuntuu tunkkaiselta kaiulta menneistä. Se on parempi kuin aiemmat kaksi Call of Duty -julkaisua, sitä ei voi kieltää. PlayStation 5:llä peli pyörii kauniisti ja ongelmitta. Teknisellä tasolla kyseessä on laadukas julkaisu. (Tosin äänimiksaus on yhä surkeinta, mitä lajityypistä löytyy). Mutta rima on ollut niin matalalla niin pitkään, että Black Ops 6:n kehumista paremmaksi kuin ennen ei voi myöskään juhlia.
Anteeksi kuinka paljon tallennustilaa?
Black Ops 6 on osa Call of Duty -launcheria, mikä tarkoittaa järjetöntä asennusta kovalevylle: kokonaisuus syö helposti yli 140 gigatavua tilaa. Itse tarina vie noin 60 gigatavua, moninpeli noin saman verran ja zombien päivitykset täyttävät loput. Tämä ei kata Warzone -moninpelimuotoa, joka on oma massiivinen lisänsä. Jälleen kerran, kyseessä on tietoinen valinta luoda palvelupeli, joka on ainoa asia, jota konsolilla pelataan.
Teoriassa taktiikka on täysin vedenpitävä. Tällä hetkellä PlayStationilla tai Xboxilla ei oikeastaan ole yhtäkään varteenotettavaa kilpailijaa tässä sarjassa. Battlefield -sarja onnistui mokaamaan kaiken potentiaalisen uhan, mitä se aikanaan esitti viimeisen parin vuoden aikana. PC:llä tilanne on erilainen, sen pelitarjonnasta löytyy useita parempia ja jopa ilmaisia räiskintöjä, jotka tarjoavat monipuolisempaa ja hauskempaa pelattavaa.
Tämä tarkoittaa, että Call of Dutylla ei ole motivaatiota uudistua. On suorastaan ihme, että siinä on edes mukana yksinpelikampanjaa alun perin. Puhumattakaan siitä, että se yrittää tehdä jotain erilaista! Tällä hetkellä sarja julkaistaan myös suoraan Game Passiin, mikä on tuonut Microsoftille häkellyttävän määrän uusia tilaajia. Tulevaisuus on mitä todennäköisimmin entistäkin vahvemmin vuokraamiseen ja palvelupelien ominaisuuksiin painottuva.
Call of Duty ei siis ole menossa mihinkään, eikä varsinkaan palaamassa vanhaan. Se on kirous ja kiitos. Ne, jotka haluavat entistä hektisempää ja hikistä menoa tulevat olemaan taivaassa. Ainakin siihen asti, kunnes seuraava päivitys muuttaa jotain olennaista aseiden käyttäytymisessä. Muille se on muistutus siitä, että sarja ei tule koskaan palaamaan siihen tyyliin, mitä se ennen oli. Olemme ylittäneet sen pisteen, jossa "paluu entiseen" tarkoittaa askelta takaisin linjaan, joka oli itsessään jo täysin eri pelikokemus kuin sarjan 2000-luvun parhaat hetket.
Huonoksi sitä ei voi kutsua millään ilveellä. Activision ymmärtää addiktiivisen toiston päälle suorastaan häpeällisen nerokkaasti. Se on kuitenkin entistä spesifimmälle yleisölle tehty tuote, joka ei enää viehätä yhtä varauksetta kuin joskus aikanaan.
