Harrastelijateatterin taistelu paalupaikasta
EA:n haalittua Codemastersin siipiensä suojaan on brittistudion tuotoksiin alkanut ilmestyä juonivetoisia kasvukertomuksia jenkkijulkaisijan omien urheilupelien tapaan. Viimevuotisen F1 2021:n Braking Point -tila antoi jo maistiaisia juonellisesta kilvanajosta, ja nyt GRID liittyy samaan seuraan.
Toki tällä kertaa toteutustapa on melko erilainen formuloiden suoraan kerrontaan nojaavaan tyyliin verrattuna. Kokonaisuutta kuljetetaan vahvasti Netflixin Formula 1: Drive to Survive -dokkarin hengessä, kun kameroiden eteen marssitetaan haastateltaviksi tiimikaverin ja tallipäällikön ohella juonen kannalta oleellisia kilpakumppaneita.
Kuten arvata saattaa, varikon kulisseihin luodusta teatterista ei ole Oscar-pystejä luvassa. Luvattoman kehnot näyttelijäsuoritukset sekä taustalla pyörivät feikkimaisemat tuovat mieleen muinaisten Need For Speedien meiningin. Toki tyylissä on oma camp-henkinen viehätyksensä. Ennalta-arvattava ja kliseinen juoni täydentää osaltaan ehtaa B-luokan kokemusta. Tarinan keskiössä on sympaattinen mutta alisuoriutuva Williams… tai siis Seneca-talli, joka pyrkii GRID-maailman huipulle. Vastavoimana toimii ylimielisen tallipäällikön luotsaama ylimielinen mestari, jolta ei kilpailijoille sympatiaa tai kunnioitusta heru. Kolmas kuvioissa pyörivä taho vastaa lähinnä koomisesta kevennyksestä, sillä kaverin vitsit ovat kuin epävireisen Daniel Ricciardon suusta.
Pelaajan ohjastama hahmo jätetään kerronnassa tyystin taka-alalle. Nimettömän protagonistin suorituksiin viitataan lähinnä sivulauseissa, jos silloinkaan. Ratkaisu ei poista samaa ongelmaa kuin kaikissa muissa vastaavissa tarinamoodeissa, eli tapahtumat radalla eivät vaikuta mitenkään kerrontaan. Lukuisten ykköstilojen jälkeenkin tulokkaaseen viitataan yhä vain potentiaalisena lupauksena tiimikaverinsa tukijana. Toisin kuin formuloissa, Codemasters ei edes yritä sekoittaa varsinaisten kisojen olosuhteita esimerkiksi osumaa ottaneella kalustolla tai muilla muuttujilla, vaan kisoihin startataan mielikuvituksettomasti lähtöruudusta pyrkimyksenä saavuttaa annettu sijoitus.
Luokkajako määrittää menestyksen
Tarinamoodi on tiivistetysti sanottuna kiva muutaman tunnin pikkulisä, mutta ei mikään mullistava innovaatio tähänkään sarjaan. Onneksi juonta ei ole lähdetty punomaan muun sisällön kustannuksella, sillä pelattavaa riittää joka tapauksessa vähintäänkin tarpeeksi.
Uran puolella hyödynnetään melko lailla kaikki nykypelien temput, ja ne pyritään väkisin sullomaan yhdeksi isoksi kokonaisuudeksi. Neljään pääkategoriaan ja loputtomiin alikategorioihin jaetuissa tapahtumissa sekä miniturnauksissa tarjoillaan ajettavaa kymmeniksi tunneiksi. Toisinaan luisutellaan driftauksessa, kisataan etappitaipaileilla tai hullutellaan monen eri luokan välisissä mittelöissä. Tiimiinsä pääsee haalimaan henkilökuntaa ja sponsoreita, ja autoihin uusia virityspalikoita. Kaikesta paljoudesta ja sisällöstä huolimatta kokonaisuus tuntuu irralliselta ja hienosäädöt suorastaan turhilta. Valtaosa kisoista on joka tapauksessa muutaman kierroksen arcademaisia pyrähdyksiä. Motivaatiota nysvätä erilaisten yksityiskohtien parissa on hyvin vaikea löytää.
Yksi merkittävä syy ristiriitaiseen kokemukseen piilee ajomallinnuksessa. GRIDit ovat aina erottuneet genren muista edustajista omintakeisella ajettavuudellaan. Niiden oppimiskäyrä on koostunut sopivasta sekoituksesta kevyttä arcadea ja oudon vikuroivasti käyttäytyviä autoja. Legendsissä ajomallia löysennetään isolla kädellä, minkä vuoksi kurvailu on jopa liian vaivatonta – ja sitä kautta pidemmän päälle tylsää. Valikoimaa tarjoillaan jälleen pikkuformuloista sähköautoihin ja rekkoihin asti, mutta kaikki kulkineet tuntuvat enemmän tai vähemmän samanlaisilta, vaikka pieniä nyanssieroja toki on. Jopa visuaalisesti näyttävät säätilojen vaihtelut ovat pelkkää kosmetiikka. Esimerkiksi Nascar-autolla saman ovaalin kiertää yhtä nopeasti niin kauniilla kesäkelillä kuin keskellä jäistä talvimyrskyä.
Myös tekoälyn toiminta jättää kosolti toivomisen varaa. Konekuskeille pyritään hanakasti luomaan persoonallisuutta, kun tarinasta tutuksi tulleet nimet ja naamat kurvailevat uramoodissa. Kisojen alkuun saatetaan jopa kuulla kommentteja lähtöruudukon staroilta. Aiemmasta osasta tuttu Nemesis-järjestelmä muodostaa radalla vihamielisiä suhteita, mikäli pelaaja äityy törttöilemään. Koko loistavasti pohjustettu perusta vesittyy kuitenkin sillä, että käytännössä valtaosa ajasta päristellään tylsässä jonomuodostelmassa – muutamia skriptatuilta haiskahtavia pyörähdyksiä lukuun ottamatta.
Ratahöntsäilyä
Toivottavasti tilannetta parantaa etukäteen asialliselta kuulostava verkkopuoli, jonka testaaminen ennen julkaisua jäi luonnollisesti kovin vähäiseksi. Yhteisölle luvataan hauskoilta kuulostavien moodien sekä alustojen välisen yhteensopivuuden ohella Race Creator -työkalut, joilla pääsee luomaan omia haasteita. Virallisen julkaisun jälkeen moninpelipuolen tunnelmia kannattaa metsästää foorumiltamme.
On silti jokseenkin outoa, ettei Codemastersin kaltainen autopelien todellinen veteraani tarjoa parempia työkaluja nimenomaan ajomallinnukseen haastavuuden säätöön. Tekoälyn vauhtia sekä erilaisia apuja pääsee toki ruuvailemaan, mutta ne eivät muokkaa itse ajettavuutta yhtään tyydyttävämmäksi.
Tekninen osasto on muutoin kuosissa, vaikka kokonaisuus kärsiikin pienestä epätasaisuudesta. Testattu PlayStation 5 -versio pyörii erittäin sulavasti, ja näyttää parhaimmillaan häikäisevän hienolta. Grafiikoiden panostukset majailevat dramaattisten säätilojen sekä komeiden efektien luonnissa, sillä tylsähkön tavallisella keskipäivän poutasäällä lopputulos taantuu keskinkertaiseksi. Erityisesti automallien askeettisuuden huomaa silloin, kun ympärillä ei räisky dramaattisempaa silmänlumetta ilotulitteista lumimyrskyihin. DualSensen liipaisimia hyödynnetään hienosti kaasun ja jarrun vasteiden simuloinnissa, mutta tärinöiden osalta ohjaimen potentiaalia ei hyödynnetä yhtä tehokkaasti.
GRID Legendsin suurin ongelma lopulta on, ettei se oikein itsekään tiedä mihin haluaisi pyrkiä. Kattavien managerointivaihtoehtojen ja lukuisten kisavarianttien perusteella paketista odottaisi paljastuvan semi-realistisen kattava näkemys kilvanajosta, jossa pelaajat päästetään maistelemaan kuljettajan arkea mielenkiintoisten kulkupelien puikoissa. Meno kuitenkin taantuu radalla höyhenenkevyeksi höntsäilyksi. Letkeä ja parhaimmillaan näyttävä meininki viihdyttää pienissä annoksissa, mutta vähänkään palkitsevampaa sisältöä kaipaavien kannattaa suunnata muiden nimikkeiden pariin. Kilpailijat kun ovat jo osoittaneet, että autolla ajaminen voi olla hauskaa myös vakavasti otettavilla fysiikoilla. Rehtiin arcadeen vaadittaisiin puolestaan hieman räävittömämpää asennetta.
