Pitele hattuasi ja hyppää etanan kyytiin
Myst-trilogia kantoi pitkään maailman menestyneimmän pelisarjan titteliä. Vaikka The Sims hiljattain kiilasikin kuninkaan palliltaan, surrealistinen ongelmanratkonta viihdyttää yhä vankan fanaattista fanikuntaa. Exile-lisänimeä kantava kolmososa kääntyi viime vuonna puolikelvolliseksi PS2-versioksi. Pelisarjalla on aina ollut yhtä paljon vihaajia kuin fanejakin, eikä kökkö käännös lisää ainakaan jälkimmäisten määrää.
Mystejä on kenties harhaanjohtavaa kutsua videopeleiksi sanan perinteisimmässä merkityksessä. Ne muistuttavat enemmän romaanin ja älykkyysosamäärätestin utopistista ristisiitosta. Pohjimmiltaan Exilessa hypitään esirenderoidusta kuvaruudusta toiseen, ihastellaan maisemia ja ratkotaan rankemman kaavan puzzleja. Adrenaliinirauhasia ei stimuloida toimintakohtauksilla eikä refleksejä mitata räiskinnällä. Pelaajalta vaaditaan täydellistä syventymistä pelin loihtimaan maailmaan, jota värittävät surrealistiset kalliomuodostelmat, kimaltavat vesiputoukset, elämää uhkuva kasvillisuus ja aavemaisten rakennusten jylhä arkkitehtuuri. Kun Mystin maailmaan astuu mieli rentona, kokemus voi olla hyvinkin palkitseva. Kiperien pulmien kiireetön ratkonta toimii mainiona terapiana, kunhan päivittäiset huolet saa ensin karistettua pois häiritsemästä.
Näin siis PC-versioissa. PS2-käännöksessä on kadotettu merkittävä osa pelin hohdosta. Koska konsolin tekniikka ei venynyt kyllin pitkälle, meditatiivinen käyskentely satumaassa taantui turhauttavaksi tökkimiseksi. Kone sahaa levyä äänekkäästi ja kauniiden maisemien pyörittely nykii kuin elohiirien armeija. Hermot kiristyvät minuutti minuutilta, eikä meditaatio voi mitenkään onnistua ärtyneenä. Paikasta toiseen siirtyminen tuntuu niin hitaalta, että vapaan vaeltelun illuusiosta ei ole tietoakaan.
Haukkaa pala teräspähkinää
Myös puzzlet tuntuvat yhtäkkiä kilon verran vaikeammilta, kun matkaamista hidastaa räikeä ruksuttelu. PC-versiossa pelaaja pääsi vaivattomasti paikasta toiseen vain muutamalla klikkauksella, mutta Exilen konsoliserkku pakottaa tahmaamaan lukemattomien kuvaruutujen läpi etananvauhdilla. Paikkojen välillä on pakko rampata, sillä useat ongelmat vaativat vivun vääntämistä siellä, toisen täällä. Puzzlejen toimintalogiikkaa järkeillessä täytyy usein käydä tarkistamassa, oliko nappien nysväämisellä vaikutusta muilla alueilla.
Vaikka hitaus muuttaa järkeilyn tuskailuksi, ongelmien nerokkuutta ei käy kieltäminen. Iso osa pähkinöistä vaatii joko matemaattista päättelykykyä, kolmiulotteista visualisointia tai molempia. Perinteisen perusteettomat avaimenetsintäpuzzlet loistavat poissaolollaan. Vaikeimpien ongelmien kanssa saa painia tunteja tai jopa päiviä, joten murkkuteinin keskittymiskyvyllä ei pitkälle pötkitä. Kolmannen Mystin vaikeustasoa on kuulemma laskettu edellisiin osiin verrattuna ja monet fanit pitävät sitä liian helppona. Minä en ainakaan moisesta ongelmasta kärsinyt.
PS2-version ostajia lellitään kotelon mukaan pakatuilla läpipeluuohjeilla. Ajatus tuntuu ensi alkuun tyrmistyttävältä. Mihin maailma onkaan menossa, jos pelit ratkaistaan valmiiksi pelaajan puolesta? Onko vanha vitsi muuttumassa todeksi ja seuraavien konsolien ohjaimet varustetaan jo Win Game -napilla? Tässä tapauksessa shokki osoittautui aiheettomaksi, sillä ohjeet on kirjoitettu ajatuksella. Sen sijaan että ratkaisut kerrottaisiin suoraan, vihkonen avittaa eri tasoisilla vinkeillä. Jos kevyemmät vihjeet eivät vielä johda tietyn ongelman ratkaisuun, pelaaja voi lukaista aina seuraavan tiedonmurusen.
Nauti mieluummin PC:llä
Kaksi ensimmäistä Mystiä pakottivat pelaajan tuijottamaan staattisia, esirenderoituja kuvaruutuja. Vaikka pelien taide on aina edustanut aikansa kirkkainta kärkeä, liikkumattomat maisemat tuntuivat alusta asti kuolleilta. Kolmosessa maisemia voi kuitenkin pyöritellä vapaasti ympäri ja kolmiulotteisuuden vaikutelma on paikoitellen todella onnistunut. Vaikka maastot kärsivät edelleen ihmisten puutteesta, se ei haittaa. Autio ja lohduton yleisilme on aina kuulunut olennaisena osana Mystien tunnelmaan.
Tunnelmaa korostaa entisestään prikulleen viilattu äänimaailma. Autioilla saarilla kaikuu tuulten ujellus ja aaltojen tuudittava liplatus. Koska osa puzzleista pohjautuu ääniin, kannattaa varustautua vähintään stereokaiuttimilla. Paikoitellen soivat ambientit meditaatiohuminat värittävät äänten kirjoa ja lumoavat kauneudellaan paatuneimmankin tiukkapipon. Pelin mahtipontinen teemamusiikki pauhaavine naiskuoroineen alleviivaa koko hoidon eikä jätä ketään kylmäksi. Jos tekniikkapuoli vain olisi kunnossa, tripistä voisi nauttia täysin siemauksin.
Exile ei sovi kaikille. Osa pelaavasta kansasta kieltäytyy kutsumasta sitä edes peliksi, eihän siinä edes pääse ampumaan. Monet hakevat peleiltään aivan jotain muuta kuin silkkaa ongelmanratkontaa. Toisaalta sarja on vienyt mukanaan myös monia videopeliummikkoja. Vaikka peli-idea kuulostaisikin oudolla tavalla vetoavalta, Exilen PS2-versiota ei voi suositella kenenkään ensimmäiseksi Mystiksi. Varsinkaan kun koko trilogian saa PC:lle tätä nykyä yhden pelin hinnalla. Tällöin jää paitsi läpipeluuohjeista, mutta väliäkö hällä. Jos haluaa pilata pelinautintonsa, tiedon valtatie tarjoaa useita ratkaisuja.
