Länsimaalaisia shoot 'em up -faneja jo Gameboy Advancen ajoilta viihdyttänyt Shin'en on reilun parin vuoden odottelun jälkeen jatkanut Nanostray-sarjaansa. Muutamista suunnitteluvirheistään huolimatta Nintendo DS:n Nanostray sävähdytti pelaajia upealla graafisella loistolla ja helposti omaksuttavalla pelimekaniikalla. Peli ei alkuinnostuksen jälkeen kuitenkaan jättänyt pysyvää jälkeä; genrensä sisällä Nanostray jäi keskivertotasolle. Hyvästä voi aina parantaa ja odotukset jatko-osan kohdalla olivat paikoitellen jopa korkeat, ja hyvä niin, sillä pahimmat lapsukset Shin'en kitki peliyhteisön ääntä mukaillen. Vaan eipä ole tämänkään avaruuspullistelun lento mestaritasoa.
Tee tynnyripyörähdys!
Juonesta viis, sillä Nanostray 2 on pohjimmiltaan lineaarinen räiskintäpeli. Koska jonkinlainen juoni pelissä kuitenkin on, voisi sen tiivistää siten, että pelaajan pitää löytää nanostray-viruksen alkuperä ja pelastaa maailma(t). Tämä tapahtuu tietysti lentämällä planeetasta toiseen kohti vihoviimeistä loppupomoa. Kenttiä on kaiken kaikkiaan kahdeksan, ja oman etenemisreittinsä saa valita vapaasti ensimmäistä ja viimeistä kenttää lukuunottamatta. Juoni etenee tasojen jälkeen lyhyissä video- ja äänireportaaseissa, ja pelaajan taustalla työskentelevä tukitiimi päivittää tasaisin väliajoin asearsenaalia. Aluksi pelissä on valittavana vain kolme erilaista vempainta ja toisin kuin ykkösosassa pelaajalla voi olla kerrallaan vain yksi erikoisase. Linjaus seuraa hyvin pelin vähäeleistä ase- ja varustejakelua. Kaikki säädöt suoritetaan ennen kenttää valikkoruudussa; aluksen nopeus, rinnalla lentävien satelliittien tulituskulmat ja sopivin tulipiippu keikkaan viritetään ennen laskeutumista. Shin'enin radikaali muutos toimii pääpiirteittäin hyvin. On kuitenkin kurjaa, että satelliittien poiminnan jälkeen itse kentästä ei löydy minkäänlaisia apuvälineitä. Ykkösosan typerää koskestusnäyttöpohjaista aserumbaa ei onneksi tarvitse enää tuskailla, mutta nyt rypyt ilmestyvät osalle ihan muista syistä. Koska pelin kuudesta erikoisaseista vain kaksi ovat aidosti tuhovoimaisia ja tarpeellisia, käyvät taistot hyvin itseääntoistaviksi ja asepäivitykset lähinnä nimellisiksi. Ongelma ei ole tappavaa lajia, mutta ääripäästä toiseen meneminen antaa Shin'enistä huonon oppijan kuvan.
Varsinaisia yllätyksiä Nanostray 2 ei tarjoa. Pelaamalla Adventure-tilaa pelaaja avaa kenttiä Arcade-moodiin, jossa jokaista kenttää voi pelata erikseen suuren pistesaaliin toivossa. Tulokset voi pistää pistetilastoihin muiden ihmeteltäväksi, mikä tapahtuukin näppärästi pelin omalla tuloslistatoiminnolla - kunhan sopivat nettipuitteet löytyy. Yhden miehen sotaa voi jatkaa lisäksi Challenge-pelitilassa, jossa suoritetaan "Selviä 25 sekuntia hengissä" -tyylisiä tehtäviä, ja mikä parasta - jos peliseuraa löytyy - kaksinpelitilassa co-op- tai duel-hengessä. Mahdollisuus kunnolliseen kaksinpeliin on kunnioitettava ele, josta allekirjoittanut ei päässyt peliseuran puutteen vuoksi kuitenkaan nauttimaan. On joka tapauksessa melko selvää, että co-op-tilasta löytyy pelin suola ja parhaimmat hetket. Kunnollisten kaksinpelien ainaisesta pula-ajasta johtuen Nanostray 2 on siis hyvä valinta tälläkin kriteerillä. Ei itse yksinpelissäkään suurempia puutteita ole. Vaikeustaso on kautta linjan enemmän liian vaikean kuin liian helpon puolella. Jo ensimmäinen taso, Teppeki Dock, pudottaa aloittelijan alukset kerta toisensa jälkeen avaruuden kylmään syleilyyn. Nanostray 2 ei ole kovin nopea peli, ja toisaalta bullet hell -tyylisiä räiskintöjä pelanneelle vihollistultakaan ei ole kovin hääppöisesti. Näin ollen pelin pääpaino on enemmänkin vihollisten kuin vihollistulen väistelyssä. Oman haasteensa asettavat myös ympäristön useat esteet aina asteroideista sulkeutuviin oviin tai limapalloista luupiikkeihin. Yleistunne pelattavuudessa on melko rauhallinen, ja kunhan keskittymiskyky ei herpaannu, eivät pelin haasteet aiheuta tavattoman mittavia ongelmia.
Pienieleisesti eksyksissä
Nanostray 2 on malliesimerkki pelistä, jonka tuottamisessa kritiikki ja positiivinen palaute on otettu huomioon. Jokaista osa-aluetta on hiottu hieman edellisosasta ja yleisilme on tietyssä mielessä uskottavampi. Oppikirjasuunnittelusta ollaan siirrytty luovaan, paikoitellen jopa persoonalliseen pelinkehittelyyn. Enää kenttien laidoilla ei ole näkymättömiä rajoja, eikä pelaajaa rääkätä pakonomaisilla kosketusnäyttötoiminnoilla. Vihollissuunnittelussakin Shin'en on tällä kertaa panostanut enemmän ulkonäköön ja variaatioon, vaikkei jälki vieläkään ole kovin kaunista tai inspiroivaa. Erilaisia rimanalituksia tulee vastaa pomovastuksissa, mutta myös tietyt riviviholliset ovat ulkonäöltään tylsyyden perikuvia. Muuten peli on todella komean näköinen ja kentissä on sopivasti mieleenpainuvia kohtauksia, jotta jonkinlainen tunneside voi syntyä. Ehkä merkittävin näkyvä uudistus koskee vahvasti itse pelaamista, sillä pelissä pelataan sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Molempia kenttiä on suunnilleen saman verran ja ratkaisu on kiistämättä hyvä. Vaikkei etenemissuuntien vaihtelu yhden pelin sisällä olekaan kovin tyypillistä genrelle, on muun muassa Axelay muinoin vetänyt tempun kunnialla. Nanostray 2 seuraa tyylikkäästi perässä. Kokonaisuuden kruunaa todella toimiva ja iskevä soundtrack, joka pieksee ykkösosan vastaavan mennen tullen. Jo ensimmäisestä tasosta lähtien äänipuolen tarjonta ampuu täysosuman ja fiilis on kuin silloin joskus R-Type-kabinetin edessä Silja Linella.
Länsimaissa ei juuri tehdä hyviä shoot 'em uppeja, eikä ylipäätään arcade-kulttuuri ole vaikuttanut meikäläiseen pelikehittelyyn samoin kuin Japanissa, jossa Metal Slugit, Gradiukset ja muut taitopelit ovat jättäneet pysyvän jäljen maan pelibisnekseen. Tätä taustaa vasten Shin'en on alalla poikkeus, eikä ollenkaan huono sellainen. Saksalainen pelistudio on luonut jo kaksi varsin vahvaa osaa Nanostray-sarjaansa ja suunta on selvästi parempaan päin. Nanostray 2 on melko mutkaton ja helppo tapaus. Pelin istuessa DS:ssä kynnys käynnistää konsoli ja pelata on hyvin matala ja samoja kenttiä jaksaa tahkota kyllästymättä. Hard-vaikeustaso tuo tylsyyden iskiessä uudenlaista haastetta, ja Simulator-moodissa voi pelailla muunnelmia klassikkopeleistä, kuten Nanobreakia, Breakout-kopiota. Hieman tylsästi pelin pisteytysjärjestelmä nojaa edellisen osan tavoin kuivahkoihin klikkeihin. Hyvät pisteet irtoavat tasaisella vihollisalusten pudotusvauhdilla ja kolikoita keräämällä. Systeemi ei ole häiritsevä, joten pelaaminen tuntuu tarkoituksenmukaiselta vaikkei sitä seuraisikaan. Toisaalta pistejärjestelmä ei myöskään kannusta yrittämään, vaan jää lähinnä taustalle epämääräisenä sivuhuomiona. Kokonaisuudessaan Nanostray 2 on pätevä tekele, jonka suoralinjaisuus ihastuttaa niin genren ystävät kuin satunnaisetkin pelaajat. Pienet puutteet ja epävarmuus pelisuunnittelussa heijastuvat kuitenkin negatiivisesti kokemukseen. Kenties kolmas kerta toden sanoo?
