Operation Flashpoint: Red River

War on terror

Terrorisminvastaisessa taistelussa on otettu kaikki keinot käyttöön. Monet 2000-luvulla tehdyt toimintapelit ovat sijoittuneet Afganistanin kaltaisiin länsimaisesta näkökulmasta syrjäisiin paikkoihin, joissa ohjataan amerikkalaisia sotilaita ja metsästetään paikallisia kapinallisia. Näissä peleissä kapitalistiset sotavoimat esitellään teknologiaan, koulutuksen ja yhteishengen nimeen vannovina eliittiyksikköinä, joille huonosti aseistetuista vihollisista ei juuri ole vastusta. Operation Flashpoint -sarja kuuluu tähän jatkumoon. Sen tavaramerkkejä ovat pyrkimys realismiin ja suoritettavien tehtävien ulottaminen mahdollisimman laajalle alueelle, mutta ennen kaikkea pääosassa on Yhdysvaltain armeijan esittely.

Operation Flashpoint: Red River sijoittuu Tadžikistaniin, muun muassa Afganistanin ja Kiinan rajavaltioon. Yhdysvallat ei ole vielä tässä maantieteellisesti tärkeässä solmukohdassa oikeasti sotinut, mutta fiktiivisessä lähitulevaisuudessa merijalkaväki on paikalla puhdistamassa aluetta terroristeista. Vapaustaistelijoita jahdataan tosin vain muutaman tehtävän ajan, sillä sen jälkeen ryhdytään rähinöimään alueen hallinnasta kiinnostuneita kiinalaisia vastaan. Peli saa näin kokonaan uuden luonteen, kun alun yksittäisten sotilaiden sijaan vastassa on massan voimaan luottavia komppanioita. Taktiikan joutuu miettimään uudestaan, kun vastaan rynnistää lukumäärältään ylivoimainen kiinalaisarmeija.

Isku Mogadishuun

Red Riverissä ohjataan joukkueenjohtajaa, jolla on komennettavissa kolme toistaitoista sotilasta. Käskyläisistä ei ole mihinkään, koska he ovat jatkuvan kaitsemisen tarpeessa. Itsesuojeluvaistosta ei ole tietoakaan. Jos muut jättää hetkeksikään ohjeistamatta, niin he hortoilevat omien tai vihollisten tulilinjalle ja joutuvat ammutuksi. Tämä turhauttaa, sillä haavoittuminen ja kuolema seuraavat usein jo yhdestä kunnon osumasta. Joukkueena operoiminen ei kuulu uuden Operation Flashpointin vahvuuksiin, koska ihmispelaaja on ylivertainen samalla puolella olevien sotilaisiin nähden. Vihollisen joukot käyttäytyvät sen sijaan älykkäämmin, sillä pelaajan juuttuessa paikoilleen vastustaja osaa esimerkiksi kiertää selustaan. Taisteluissa on luvassa yllätyksiä, joista tekijät ansaitsevat kiitosta.

Tehtävät ovat pitkiä, ja ne on jaettu useisiin tarkastuspisteisiin. Missä tahansa ei voi tallentaa, vaan tallennus tapahtuu automaattisesti pitkien matkojen välein. Tämä ärsyttää etenkin myöhemmissä tehtävissä ja vaikeammilla asetuksilla, joissa riittää haastetta kokeneemmallakin virtuaalisotijalla. Koska lähes jokainen osuma johtaa haavoittumiseen, niin itseään ja tovereitaan saa olla tämän tästä paikkaamassa. Lääkintätoimenpiteen aikana ei voi liikkua eikä ampua, joten sen suorittaminen on haastavaa hektisissä tilanteissa. Realismiin pyrkiminen on kunnioitettava pyrkimys, mutta se tapahtuu viihdyttävyyden kustannuksella.

Pelialue on sarjan muiden pelien tavoin laaja. Tästä ei tosin ole juuri iloa, sillä Tadžikistanissa taistellaan tarkasti rajatuilla alueilla. Aukeille, vuoristosoliin ja pieniin kyliin sijoittuvissa tehtävissä ei ole tarpeeksi variaatiota. Taktisiin toimenpiteisiin ei siis juuri ole tarvetta, koska lähes kaikki solmukohdat läpäistään elokuvatyyliin ramboilemalla. Näin siis loppujen lopuksi, mutta taistelun alussa edetään metri kerrallaan, kykitään välillä piilossa sitomassa haavoja ja toivotaan ettei, vastustaja keksi samaan aikaan rynnäköidä omiin asemiin.

Lisää variaatiota löytää verkkopelistä. Peruskampanjaa voi pelata yhteistyönä neljän ihmispelaajan voimin, ja tällöin taktikointi ja keskinäinen kommunikaatio pääsevät oikeuksiinsa. PlayStation Network oli tosin allekirjoittaneella poissa toiminnasta tätä arvostelua kirjoitettaessa, joten verkko-ominaisuuksia ei päässyt kunnolla testaamaan. Yksin- ja moninpelissä on neljä hahmoluokkaa, kiväärimies, autokiväärimies, kranaatinheittäjä ja tiedustelija, joita kaikkia pystyy kehittämään tehtävien suorittamisesta saaduilla kokemuspisteillä. Hahmot voi esimerkiksi saada tähtäämään tarkemmin, joten tämä lisää uuden Operation Flashpointin kiinnostavuutta. Tehtäviä rohkaistaan läpäisemään moneen otteeseen, sillä kokemuspisteiden lisäksi pelaajan kokonaissuoritus arvioidaan tähdillä.

Independence Day

Lähi-idän avoimet laaksot ja vuoristoseudut ovat komeita paikkoja, eikä Tadžikistan ole poikkeus. Pelaaja liikkuu kauniissa maisemissa, jotka amerikkalaisesta näkökulmasta vaikuttavat "oudolta avaruusmaailmalta", kuten eräs pelihahmo osuvasti lohkaisee. Tekijät ovat tehneet pelimaailmasta hieman liian värikkään, ja samalla tavalla myös esimerkiksi varjotehosteita on liioiteltu. Tuloksena on, että realismiin pyrkivässä Red Riverissä tuntee olevansa videopelissä eikä aidolla taistelukentällä. Välillä näkyy myös sahalaitoja ja muita pikkuvirheitä, mutta pelialueen laajuus ja lyhyet latausajat saavat hymyn nousemaan kasvoille. Musiikkina kuullaan tappamiseen inspiroivaa rokkia, jota soitetaan tehtävien välissä. Muun äänimaailman puolella ääninäyttely ja tehosteet ovat kohtalaisia.

Operation Flashpoint: Red River on käypä peli, mutta tekoälyn hölmöily, liian vähän vaihtelua sisältävät tehtävät ja kokonaisuudesta huokuva innovaation puute pakottavat pudottamaan annettavia tähtiä. Red Riverin parissa kuluu parikymmentä tuntia, mutta rohkenen väittää, ettei kokemuksesta ole jäänyt paljon mieleen lopputekstien rullatessa ruudulla. Sotapelit kaipaavat kipeästi uutta lähestymistapaa, sillä etenkin amerikkalaisten armeijoiden näkökulmasta kaikki konfliktit alkavat olla loppuun kaluttua tavaraa. Tätäkin sinänsä laadukasta julkaisua jaksaa toki tahkota, mutta parempiakin pelejä on tarjolla.