Black Sigma Razor's Edge
Armottoman vaikea mutta samalla myös palkitseva mestariteos muodostui hitiksi, joten aitoon japanilaistyyliin aiheesta rutistettiin kaikki roposet irti jo ennen varsinaista jatko-osaa. Xboxin elinkaaren ehtoopuolella julkaistiin vielä pienillä lisukkeilla ryyditetty Black-päivitys. PlayStation 3:n alkutaipaleella nähtiin puolestaan tuoreelle raudalle viritetty Ninja Gaiden Sigma, joka edustaa sisällöltään pitkälti samaa kauraa mustan painoksen kanssa.
Sama julkaisupolitiikka jatkui kakkososassa. Äärimmäisen brutaali ja hermoja kiristelevän vaikea jatkoseikkailu nähtiin ensimmäisenä Microsoftin Xbox 360:llä, ja Sigma-painos seurasi tovia myöhemmin perässä Sonyn konsolille. Tällä kertaa ehostettu versio aiheutti kuitenkin porua vaikeustason järkeistämisestä, lisäpomoista ja kimppapelimoodin lisäyksestä huolimatta. Verikekkerit nimittäin joutuivat sensuurin uhriksi: litratolkulla pursunnut punainen neste korvattiin violetilla sumulla kuin Mortal Kombatin Super Nintendo -painoksessa aikoinaan.
Kahta ensimmäistä Ninja Gaidenia ja niiden erinäisiä versioita yhdistää vivahde-eroista huolimatta se tosiasia, että kaikki ovat pohjimmiltaan loistavia pelejä. Tästä lienee isosti kiittäminen Team Ninjan silloista johtohahmoa, Tomonobu Itagakia, jonka riitaisa lähtö näkyi dramaattisesti seuraavan osan laadussa.
Kolmososan meno vaikutti päällisin puolin tutulta, kun toiminta oli hektistä, ja oudot juonikuviot siivittivät etenemistä. Silti jotain puuttui: Aiempien osien taitoon ja ajoitukseen perustuva taistelumekaniikka taantui tympeäksi nappien rämpyttämiseksi kuin missä tahansa muussa tusinamäiskeessä, eikä pelaaminen ollut yksinkertaisesti mielekästä. Kolmosesta ei nähty lainkaan Sigma-painosta, vaan kokonaisuutta pyrittiin hiomaan parempaan kuosiin Razor’s Edge -lisänimen kera. Vaikka lopputulosta saatiin jonkin verran ehostettua, ei syvällä mekaniikassa piileviä murheita pystytty luonnollisesti paikkaamaan, joten trilogian päätösosa jäi eittämättä heikoimmaksi esitykseksi sarjassa.
Kolmikko koossa
Syy tähän pitkäpiimäiseen historiikkiin liittyy hiljattain ilmestyneeseen Ninja Gaiden: Master Collectioniin, joka niputtaa kolmikon yksiin kuoriin ja tuo Ryun seikkailut käytännössä kaikille nykylaitteille. Pakettiin sisällytetään kahden ensimmäisen osan Sigma-versiot sekä kolmosesta Razor’s Edge. Tasaisesti 60 ruutua sekunnissa päivittyvän toiminnan ja pakollisen resoluution noston ohella varsinaisia ehostuksia alkuperäisiin ei kuitenkaan kannata odottaa. Pykälän kalliimmalla myytävässä Deluxe-versiossa tarjoillaan siinäkin kovin marginaalista ekstraa digitaalisen taidekirjasen ja soundtrackin muodossa.
Teknisesti ikä alkaa painaa eniten luonnollisesti ensimmäisessä osassa, jonka juuret ulottuvat käytännössä jo kolmen konsolisukupolven taakse, vaikka PlayStation 3 -versio saikin merkittäviä ehostuksia. Kömpelö kamera aiheuttaa murheita, joista ei nykypäivän nimikkeissä tarvitse enää liiemmin kärsiä, ja erilaiset efektit näyttävät juuri niin karuilta kuin kuvitella saattaa. Onneksi raudanluja pelattavuus ei vanhene muun kehityksen tahdissa, vaikka seuraava osa tarjoaakin selvästi sujuvampaa taistoa.
Ninja Gaiden Sigma 2 edustaa paketin parasta antia, väärän värisestä ”verestä” huolimatta. Omat muistikuvat rajoittuvat perusmallin tylytykseen, jonka epäreilu vihollisspämmi sai hermot repeämispisteeseen, joten nyt kokonaisuus tuntuu huomattavasti tasapainoisemmalta. Tempo on hyvällä tapaa kiihkeämpi kuin ensimmäisessä, ja nopealla tahdilla käyttöön suotavat vaihtoehtoiset aseet perusmiekan oheen piristävät taisteluita.
Kolmonen on edelleen hämmentävän vastenmielinen kokemus. Vaikka kyseessä on tuorein ja kenties teknisesti näyttävin osa, tuntuu se mekaniikoiltaan antiikkisimmalta. Muista saman aikakauden hiteistä kopioidut typeryydet vaikuttavat tänä päivänä entistä pahemmin päälleliimatuilta. Toimintaa pilkotaan nykyään enemmänkin kirouksena tunnetuilla reaktiotesteillä, eikä erittäin kömpelöitä hiippailuosioita tai oudon juustoisia tehtävänantoja ollut yhtään ikävä.
Suurena kahden ensimmäisen pelin fanina Master Collection aiheuttaa hieman ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta on hienoa, että sarjaa herätellään edes tällä tavoin henkiin ja tuodaan samalla uusien pelaajasukupolvien tietoisuuteen. Silti harmittaa, että julkaisija Tecmo Koei loikkaa aidan matalimmasta kohdasta paketin työstämisen suhteen. Nämä jos mitkä olisivat ansainneet perusteellisemman ehostuksen. Ylipäätään ekstroja olisi voinut sisällyttää mukaan paljon reilummin, kuten pelien eri versioita tai jopa alkuperäiset 2D-seikkailut, jos oikein hullutella haluaa.
Vaan rehellisyyden nimissä Ninja Gaiden: Master Collection tekee lopulta sen mitä alun perin lupaa: tuo kaksi erinomaista ja yhden ei niin erinomaisen toimintaseikkailun nykylaitteille ilman sen suurempia jippoja. Toivon mukaan joskus saadaan vielä aito jatko-osa. Sitä odotellessa aikaansa voi viettää huonomminkin kuin vanhojen nimikkeiden parissa fiilistelemällä.
