Kaksiulotteiset tasohyppelyt ovat jo hyvän aikaa viettäneet uutta kultakautta, etenkin nykykonsolien latauspalveluissa. Vaikka tunkua markkinoille on reilusti, mukaan mahtuu aina uusia nimikkeitä. Tällä kertaa apajille pyrkii Sonyn Japanin osasto pomppimista ja nukketeatteria yhdistävällä Puppeteerilla, jonka ulkoasu on kuin Tim Burtonin goottilaisista fantasioista. Onnistumiseen tarvitaan muutakin kuin ahkeraa yrittämistä, ja onneksi kehittäjät ovat selvästi tiedostaneet sen. Kyseessä on nimittäin mitä mainioin loikkaseikkailu, pienistä vioistaan huolimatta.
Esiripun varjossa
Pahamaineinen Kuukarhu kuningas on ryöstänyt kasan lasten sieluja, jotta voisi valjastaa ne linnansa vartijoiksi. Yksi onnettomista uhreista on puinen poika nimeltä Kutaro, joka menettää prosessissa päänsä. Moinen pieni vastoinkäyminen ei nassikkaa juuri lannista, vaan vastaiskuna hän varastaa kuninkaan taikasakset Calibrukset. Maagisten leikkureiden avustuksella Kutaro syöksyy suureen seikkailuun, tarkoituksenaan voittaa päänsä takaisin ja avata reitti takaisin kotiin.
Puppeteer muistuttaa aluksi hämäävän paljon Little Big Planetia, jonka kuvasuunnittelusta vastaisi goottitaiteilija Anne Sudworth. Ensivaikutelma on hieman pettävä, sillä tiettyjen graafisten piirteiden ja hyppelyn lisäksi peleillä ei juuri ole yhteistä. Puppeteerin kaunis maailma on huomattavasti synkempi kuin Säkkipojan sokkelot, joten se ei ole paras valinta perheen pienimmän ensimmäiseksi tasohyppelyksi, vaikka eteneminen tuo ihailtavaksi värikkäämpiäkin maisemia. Ulkoasuun tuodaan omanlaista ilmettä ruudun reunat peittävällä esiripulla, jonka liepeet hieman liehahtelevat seikkailun tiimellyksessä. Toiminta tapahtuu siis pienen näyttämön lavallla. Ensisilmäyksellä oudolta vaikuttava esteettinen ratkaisu kääntyy palvelemaan tarkoitustaan ja tuo eläväiseen kokonaisuuteen sopivan ripauksen teatterimaisuutta.
Audiopuoli loihtii taustalle tunnelmallisia sävellyksiä, joissa on runsaasti lajityypille ominaista letkeyttä. Selkeä-ääninen kertoja edistää tarinaa paikoin ylipitkien välinäytösten ohessa, mutta muutkin hahmot pääsevät puhumaan suunsa puhtaaksi. Ääninäyttely on varmaa laatua, ja erityiskiitos kuuluu upealle suomennokselle, jonka ei juuri tarvitse hävetä alkuperäisen höpötyksen rinnalla. Dialogi itsessään on paikoin nokkelaa ja hauskaa, mutta ajoittaiset väkisin väännetyt vitsit eivät paljoa naurata.
Päätöntä menoa
Tavanomaisemman tasohyppelyn lisäksi Puppeteerin suurimmat ideat kiteytyvät kahteen ominaisuuteen: Kutaron löytämiin vaihtopäihin ja Calibrus-saksiin. Kaulanjatkeet mahdollistavat erilaisia erikoiskykyjä, joita tarvitaan esimerkiksi avaamaan salapaikkoja. Pollastaan on hyvä pitää huolta, sillä ilman nuppia Kutaro on myös haavoittuvaisempi vihollisten edessä. Kutaron mukana kulkee kolme päätä kerrallaan, ja niiden välillä voi vaihtaa vapaasti pelkän napin painalluksella. Calibruksia puolestaan käytetään taisteluun sekä kaikenlaisten esteiden leikkelemiseen. Valitettavasti taistelu alkaa toistamaan itseään varsin pian, mikä ennen pitkää korostuu osittain myös pomovastuksissa, joiden päihittäminen perustuu usein saman tempun ympärille näennäisestä ja paikoin hyvin onnistuneesta vaihtelusta huolimatta. Ärsyttävänä yksityiskohtana suurimmat vastustajat kaadetaan lopullisesti tappelun päätteeksi käynnistyvällä reaktiotestillä, jossa on painettava oikeita nappeja ajoissa.
Monipuoliset kentät muodostuvat pelialueena toimivalle näyttämölle: Yhdestä näkymästä selvittyä kulisseista rakentuu tason seuraava huone. Välillä maisemat vierivät sivusuunnassa lajityypin perinteille ominaisesti, ja se tuo vaihtelua etenemiseen. Apuna häärivä lentävä kissa auttaa Kutaroa löytämään vaihtopäitä ja muita salaisuuksia taustalla näkyvästä irtaimistosta. Välillä sankarin on käytettävä Calibruksia leikatakseen eteen tulevia esteitä. Sakset mahdollistavat liikkumisen silvottavilla pinnoilla, joten vaikkapa ruudulla näkyviä puunlehtiä voi kiivetä ylös terät viuhuen. Lyhyen harjoittelun jälkeen Calibruksien hallinta on helppoa ja parhaimmillaan suorastaan intuitiivista. Itse Kutarokin tottelee komentoja esimerkillisesti.
Nukkelaakson tuolla puolen
Puppeteer on hyvin mielenkiintoinen tuttavuus. Sen ulkoasu on vähintäänkin omalaatuinen, hieman synkkä ja tavattoman sympaattinen. Peli on suurimmaksi osaksi viihdyttävä, ja näkyvimmät sen ongelmista lienevät taisteluiden yksitoikkoisuus sekä ajoittain puuduttavat välivideot. Huumoria pyritään repimään hieman liian monessa käänteessä, minkä vuoksi läheskään kaikki vitsit eivät osu maaliin. Puppeteerin kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja sitä pelaa oikein mielellään, sillä tylsimpienkin osuuksien jälkeen tulee aina jotain uutta ihasteltavaa. Nähtäväksi jää saavuttaako puupojan edesottamukset tarpeeksi yleisöä jatkoa ajatellen. Tasohyppelystä kiinnostuneiden pleikkaristien kannattaa ehdottomasti astua nukketeatterin ihmeelliseen maailmaan ja katsoa mitä kulissien takana oikein tapahtuu.
