Race Driver GRID

Colin McRae Rally -sarjalla autopelien ystäviä moneen otteeseen ilahduttanut Codemasters teki jonkinlaista historiaa vuoden takaisella Colin McRae: DIRT -pelillä, joka kelpasi myös jenkeille. Peli paitsi modernisoi ja kevensi meille ugreille tuttua rallin maailmaa myös maalasi kokemusta vähän liiaksikin karkkiväreillä ja näin ollen jätti monet CMR-veteraanit kylmäksi. Nyt samanlaisen kasvojen kohotuksen on saanut Codemastersin toinen suosittu autopelisarja, Race Driver.

GRID ei tuo ajopelien genreen mitään sellaista, mitä ei olisi jo nähty sitten ensimmäisen Gran Turismon. Pelin sydän on porrastettu uramoodi, jossa pelaaja lähtee kampeamaan itseään ykköskuskin valtaistuimelle osakilpailu kerrallaan. Uramoodi, tuttavallisemmin GRID World, kuljettaa pelaajan USA:n, Euroopan ja Japanin asfalttitantereille. Pariin-kolmeen kilpailuun niputetut turneet tarjoavat niin perinteistä kilpa-ajoa eri autoluokissa, nykytrendin mukaista driftausta, romurallia ja uutuutena tougea. Japanin mutkikkailta vuoristoradoilta maineeseen nousseessa tougessa kaksi kilpakumppania käyvät eräänlaiseen kissa ja hiiri -leikkiin, jossa parhaan kokonaisajan tehnyt kuski vie voiton. Kausiin jaetussa uramoodissa voi myös ajaa satunnaiskilpailuja muiden tallien leivissä tuntuvien rahapalkkioiden toivossa, sekä ottaa osaa legendaariseen 24 tunnin Le Mans -kilpailuun.

Siperia opettaa

En muista milloin viimeksi kohdalle olisi sattunut alkutaipaleella yhtä turhauttava peli kuin GRID. Ensimmäiset pelitunnit kuluvat rystyset valkoisina ruudulle kiroillessa, sillä korokesijoituksista väännetään tiukasti kalkkiviivoille asti, ja yksikin perustavanlainen ajovirhe voi kuitata voiton kilpakumppaneille. Vaikeustaso on helpoimmillaankin haastava, sillä tekoäly ajaa aggressiivisesti ja radat ovat kapeita, joten ohituspaikkoja saa kärkkyä silmä kovana.

Codemastersin todellinen emämunaus on ollut jättää aika-ajojen mahdollisuus kokonaan pois. Arcade-moodia lomittava Race Day antaa valita radan, autoluokan ja muokata muita vähemmän olennaisia osasia, mutta silloinkin lähtöruudut ovat rautaa täynnä. Satunnaishaasteissa pääsee toisinaan kaahaamaan yksikseen, mutta silloinkin bonuksen kuittaus edellyttää usein todella tiukan pohja-ajan alittamista. Valtaosa radoista on varsin haastavia ja opettelua vaativia, minkä vuoksi on suorastaan hämmästyttävää, ettei pelaajalle tohdita antaa kunnollista mahdollisuutta teroittaa kynsiään ennen tositoimia.

Vaikka kilpakumppanit antavat useimmiten kovan vastuksen ja sortuvat toisinaan virheisiin, virtuaalivastustajat ajavat Codemastersin autopeleille ominaiseen tapaan ikään kuin pelaajasta huolimatta. Paikoin jopa inhimillisestä käyvä tekoäly kärsii kokonaisuutena mekaanisuudesta, joka nostaa itsensä tapetille, mitä pitempään pelin parissa viihtyy. Nopeilla taipaleilla konekuskit ovat kotonaan, mutta kun eteen tulee vähänkin kimurantimpi rata, tekoäly iskee mummovaihteen silmään. Etenkin shikaanit ja neulansilmät ovat kilpakumppaneille liikaa, mikä näkyy yltiökonservatiivisessa jarruttelussa. Shibuyan kosteilla ja tiukasti mutkittelevilla katuradoilla tekoäly on aivan hukassa, kun taas Okutaman loivien käännösten pikataipaleilla sijoituksista taistellaan ruutulipulle asti.

Hermo palaa mutta silmä lepää

Jos on mainittava yksi tietty osa-alue, jolla peli loistaa, se on ulkoasu. Kirkkaassa luonnonvalossa kylpevä Washingtonin keskusta, auringonlaskun pehmeiden värien kyllästämä Yokohaman teollisuusalue, klassisen arkkitehtuurin läpi pujotteleva katurata Milanossa – kyllä kelpaa. Ympäröivästä miljööstä ei juuri ehdi nauttia kesken kiivaan kisan, mutta tämä antaa erinomaisille kisauusinnoille sauman loistaa. Tyylikkäät kuvakulmat ja villit kamera-ajot ryydittävät intensiivisten kilpailujen jälkitunnelmia, enkä varmasti ole ainoa, joka on toisintoa katsellessaan jäänyt ihmettelemään, että tuliko tosiaan ajettua noin hyvin. DIRT tarjosi todella komean replay-tilan, jota GRID jalostaa entistä hienommaksi. Harmi vain, ettei uusintoja voi tallentaa. Moottorien pikantin mylvinnän, kirskuvien renkaiden ja varikkopomon radioviestien täyttämä tymäkkä äänimaisema tehostaa ulkoasun loistoa omalla sarallaan.

GRIDin ajotuntuma on, no, persoonallinen. Tehomyllyjen elopaino tuntuu sormenpäissä yltiökevyeltä, eivätkä renkaat pureudu tiehen kunnolla. Autojen massa on kuin irrallaan inertiasta, mikä saa esimerkiksi myöhäisessä jarrutuksessa seinään ohjautuvan auton liikkeen tuntumaan ylikorostetulta. GRIDiä vaivaa arcade-autoilujen murheenkryyniksi muodostunut neppiautofysiikka, eli tuntuma on kuin autot kääntyisivät keskiakselinsa läpi kulkevan näkymättömän rautatangon ympäri nakkien sutiessa asfaltilla vain kolmanneksella pidosta. DIRTin superjarrut ovat muisto vain, mutta omassa fantasiamaailmassaan elävä fysiikkamalli on tuttua nyky-Codemastersia.

Pelin realistisinta antia on jämpti vahinkomallinnus, joka paitsi muussaa autot näyttävästi myös vaikuttaa ajotuntumaan yllättävän hienostuneesti. Vahinkomallinnus ottaa huomioon ohjauksen, moottorin, vaihteiston ja renkaat. Autot kestävät suhteellisen aidonoloisesti kuritusta, eli yksi kunnon mälli riittää lunastuskuntoon.

GRIDin erikoisin yksittäinen ominaisuus on toiminto nimeltä flashback. Mikäli pelaaja törttöilee autonsa tuhannen päreiksi, vetää käännöksen pitkäksi tai spinnaa viimeisessä mutkassa, Select-napin alta pääsee uusintatilaan, jossa voi kelata aikaa taaksepäin muutaman sekunnin verran. Tällöin vahingon voi ottaa takaisin saman tien, eikä koko kilpailua tarvitse ajaa uudestaan yhden ratkaisevan virheen vuoksi. Ominaisuus on vähintäänkin omalaatuinen, mutta ainakin allekirjailleen kaltaiselle häviötä sietämättömälle sunnuntaisuharille siitä muodostui nopeasti erittäin tervetullut ässä hihaan.

It's just business

Autovalikoima kattaa viitisenkymmentä biiliä. Määrä ei ole suuri, itse asiassa päinvastoin, mutta luokkavalikoimassa riittää monipuolisuutta vanhoista jenkkimuskeleista F3-luokan nuolenkärkiin. Oman auton väritys ja kuviointi ovat pelaajan päätettävissä, mutta säätöihin tai osiin ei voi vaikuttaa. Ennen kisoja valittava vaikeustaso tuntuu vaikuttavan flashbackien määrän lisäksi vain muut kilpailijat pelaajan takapuskuriin sitovan kuminauhan kireyteen, mutta luistoneston ja ABS-jarrujen kaltaisten ajoapujen kytkeminen pois muuttaa ajokokemusta tuntuvasti. Hauskana kumarruksena hardcore-yleisölle pelaaja voi myös lukita kuvakulman auton sisälle sekä valita Pro-tilan, jolloin pieleen mennyttä kisaa ei voi aloittaa alusta valikkoruudusta. Valintoja tehdessä tulee muistaa, että mitä haastavampiin korkeuksiin säätöjä hilaa, sitä enemmän mainetta pelaaja nettoaa.

Maine on pelin kehityspisteitä vastaava pääoma kylmän käteisen lisäksi. Jokainen osakilpailuvoitto nostaa pelaajan statusta ja vie askeleen lähemmäs seuraavan tason mittelöitä. Yksittäisille autoluokille löytyy hyvin rajallinen määrä eri kilpailuja, joten lompakon on syytä pysyä paksuna, mikäli mielii ottaa osaa jokaiseen koitokseen. Oman pikantin lisänsä soppaan tuovat sponsorit, joiden tarroja pelaaja voi valita rajallisen määrän auton peltiä koristamaan. Sponsorit latovat pätäkkää kouraan vain, jos määrätyt erillisvaatimukset täyttyvät radalla. Pelin alkupuolella direktiivit ovat luokkaa "aja maaliin", mutta osakilpailuvoitot hinaavat isompia vonkaleita ovelle koputtelemaan, ja nämä vaativat jo enemmän vastinetta rahoilleen.

Toinen merkittävä täydennys pelimekaniikkaan tulee mukaan kuvioihin, kun pelaaja saa rinnalleen tallitoverin. Molempien kuskien menestys radalla lisää voittosumman määrää ja nostaa tiimin arvoa tilastoissa. Tallikaverin voi valita itse, mutta kovatasoisimpien kuskien varjopuolena on se, että mokomat riistävät suolaisen osuuden voitoista. Jokaisella kuskilla on oma erikoisosaamisen haaransa, mikä näkyy radalla hieman ylikorostetusti. Isolla valuuttamäärällä kaveriksi palkattu GT1-ekspertti saattaa ajaa kaikki paitsi oman erikoisosaamisensa piiriin kuuluvat kilpailut kuin jalat ratilla.

Joka suuntaan

Ongelmallisinta GRIDissä on se, että kurotukset lajityypin eri ääripäihin ovat kampata pelin omaan näppäryyteensä. Säätömahdollisuuksien puute ja vapauksia ottava ajomalli tuskin miellyttävät Forza Motorsportin ystäviä. Kevyempien autopelien ystäville GRID saattaa olla ykskantaan liikaa vankkaa ajopelikokemusta ja hermokuria edellyttävän vaikeustasonsa vuoksi. Peli puhkuu jykevää simuhenkeä, mutta mukautumiskykyisen pelimoottorin ytimessä sykkii arcade-sydän, eikä sen selkäranka simulaattoriksi taivu. GRID on ennemminkin mössöksi pullahtaneiden Need For Speed- ja Burnout-sarjojen timmiin iskuun bodattu perillinen, omalaatuinen hardcore-ajattelun ja arcade-toteutuksen äpärälapsi.

Äkkiväärällä tavalla GRIDin heikkoudet ovat niitä seikkoja, jotka nostavat sen harmaasta massasta. Erikoinen ajomalli ja pelikokemusta värittävä poikkeuksellisen vahva kilpailuhenkisyys antavat pelille omaleimaisen säväyksen. Ytimeltään GRID on osaavan suunnittelutyön tulos, jota leimaa niin hienojen oivallusten kuin tollojen ratkaisujen jälkimaku. Sitä nimeämätöntä jotain pelissä kuitenkin on, mikä saa sen tuntumaan osiensa summaa suuremmalta kokemukselta.