Avara maailma kutsuu
Seikkailu käynnistyy käytännössä ei-kenenkään-maalta, luonnon keskeltä. Kesäpäivä on kirkkaimmillaan, sentään yksi ystävällinen hahmo ottaa kontaktin kutsuen luokseen. Perustoimintojen opettelu alkaa saman tien, mukavat parkourointimuistot palaavat mieleen. Huvittavasti jo ensimmäinen isompi kiipeilykohta tuottaa roppakaupalla hankaluuksia, saaden ärräpäät lentämään. Jollakin ihmeen kikalla onnistun kiipeämään tavoitteeseen. Heti kärkeen esitellään uusi, hyödyllinen taito: selviytyjän vaisto, joka paljastaa lähistöllä olevat lootit. Parkour-pisteitä napsahtelee ruudulle säännöllisin väliajoin muistuttaen, miksi Dying Light -pelien pelaaminen on kivaa – onnistumisen ja edistymisen tunteet ovat jatkuvasti läsnä. Protagonisti Aiden Caldwellin ääntä avaavat rykäisyt, ärähdykset ja muut äännähdykset hieman kummastuttavat aluksi saaden melkein näkemään hänen kasvojensa kuristuneet suonet mielikuvissa, mutta kaikkeen tottuu.
Sivistyksen pariin – mikäli sellaisesta voidaan puhua – saapumisen jälkeen vastaanotto on kaikkea muuta kuin lämmin, mutta Aidenilla on onnea matkassa, kun Hakon-niminen heppu pelastaa hänet kuolemalta. Pian päästäänkin tuttuun ja turvalliseen avoimen ympäristön tutkimiseen ja vapaan liikkumisen alueelle, jossa toimintaa ei tarvitse hakemalla hakea. Pelin sisäistä aikaa on kulunut 15 vuotta sitten Harran-kaupungin kuvioiden, ja nyt Pilgrim-arvonimeä kantavan päähahmon päässä pyörii vain yksi ajatus: hän etsii Mia-siskoaan. Etsinnöissä edistyäkseen Aidenin savottaan lukeutuu tiedustelua, ihmisille puhumista, paikkojen tonkimista, roolipelimäistä hahmonkehittelyä sekä luonnollisesti vaeltavien elävien ruumiiden kurmoottamista. Apokalyptinen maailma tosin tuntuu päivisin jopa liian leppoisalta verrattuna öisiin tutkimusretkiin.
Yksi käsi pesee toisen
Dying Light 2: Stay Human tarjoaa hyvin tyypillisesti tilanteita, joissa puhutaan muille kansalaisille, jotka saattavat antaa hyödyllistä tietoa palvelusta vastaan tai tarjota lisää pureskeltavaa esimerkiksi sivutehtävien muodossa. Huomasin kuitenkin usein ja hyvin tyypillisesti ajautuvani tilanteesta ja paikasta toiseen jonkin toisen asian houkuttamana. En vain voinut jättää selviytyjää epäkuolleiden raadeltavaksi, jättää konnalaumaa teurastamatta, olla ottamatta varasta kiinni tai sitten taustalta kuuluva vieno naisääni kertoi lähellä olevasta ominaisuuksien tehostepakkauksesta. Vastineena sain toki paljon combat-pisteitä, taskut täyteen kauppiaille myytävää loottia ja tukun aseita, mutta lähestyvä yö pakotti hakeutumaan turvasatamaan. Teoriassa kasvojen reunoilla pitäisi olla hevosille tarkoitetut silmälaput, jotta katse pysyisi päämäärässä. Tämä on toki hyväkin juttu, sillä kuulun niihin pelaajiin, jotka arvostavat suurta määrää pelitunteja haluamatta kiirehtiä suoraviivaisesti päätarinan kanssa.
On ollut erityisen ilahduttavaa huomata, että pieniinkin tehtäviin on panostettu hyvällä tavalla. Perinteistä "hae esine paikasta A ja tuo se paikkaan B" -tehtävätyyppiä nähdään vain harvakseltaan, ja yllättävät käänteet seuraavat toistaan. Lisää kuorrutusta seikkailulle antavat pelaajan tekemät valinnat, sillä keskusteluissa tietyt repliikit ohjaavat tarinan kulkua ja sen käänteitä. Vähemmän englantia osaaville tai lorea enimmäkseen ohittaville keskusteluvaihtoehtoihin on merkitty keltaisella värillä tarinaa edistävä repliikki. Vastaavia pieniä yksityiskohtia piisaa, ja uutuuspeliin on sisällytetty erittäin hyvät ohjetaulut uusien asioiden tullessa eteen. Pelisuunnittelussa on otettu hyvin huomioon myös kasuaalimman kokemuksen haluavat seikkailijat, sillä valikosta löytyy useita toimintaa helpottavia toimintoja. Näitä ovat esimerkiksi automaattinen tarttuminen parkour-taiteilun aikana, reunalta putoamisen estäminen ja automaattinen tähtäys taistelutilanteissa. Luonnollisesti myös vaikeustasovaihtoehtoja on kattavasti. Yksi miinus pitää mainita: uutukaisen valikot potevat pientä nikottelua vaihdettaessa välilehdestä toiseen.
Maailmaa on mahdollista tutkia useammankin sierainparin voimin, moninpelin toimiessa tärkeänä aspektina etenkin vaativammissa operaatioissa. Samoja alueita koluavat pelaajat voivat lähettää sos-kutsujen tapaisia avunpyyntöjä muille lisävahvistusten toivossa. Tällöin kuolema ei välttämättä ole lopullinen, mikäli kaatunut tiimitoveri ehditään elvyttämään 20 sekunnin kuluessa. Kolmen kuoleman jälkeen lähtö tapahtuu kuitenkin lähimmästä turvasatamasta. Peliseuraa on kohtalaisen hyvin saatavilla, mutta tähän pätee Forrest Gump -elokuvassa kuultu totuus: elämä on kuin suklaarasia, ei ikinä tiedä mitä saa. Siitä olen vilpittömän iloinen, että moninpeli tuli jatko-osaan mukaan. Siitä kun oli oikein hyvät muistot.
Taistelua, tunnelmaa ja pakokauhua
Kuten jo aiemmin hieman vihjasin, niin pimeys toimii hyvänä tehokeinona. Pimeät rakennukset, metroasemat, yöllä operoivat hengenvaaralliset otukset ja joskus myös tiukat aikarajat asettavat parhaimmillaan Aidenin puun ja kuoren väliin. Aiden nimittäin liittyy vaeltavien ruumiiden joukkoon, mikäli hän joutuu olemaan pimeässä liian kauan. Auringon laskeminen tai pimeälle alueelle astuminen varoittaa pelaajaa pienellä äänimerkillä kellon alkaessa tikittää kohti nollaa. Matkantekoa voi pitkittää esimerkiksi ultraviolettisienillä tai violettia valoa hehkuvilla tangoilla, mutta jännitys ja tunnelma ovat parhaimmillaan etenkin ajan käydessä vähiin ja vihollisten ahdistaessa, kun kädet tärisevät lukittua ovea tiirikoitaessa. Puhumattakaan öisin vaeltavista hunter-pahiksista. Joskus on silti kiva heittäytyä keskelle viholliskatrasta ja käynnistää ajojahti, tavoitteena saalistaa muhkea potti parkour- ja combat-pisteitä. Osa tehtävistä on myös sidottu öiseen ajankohtaan, jolloin strategiset alueet ovat vähemmän vaarallisia.
Vaaran tunnetta haluaville on tarjolla myös hiiviskelyä varjoissa sekä isoja pomotason körmyjä, jolloin pääsee toden teolla kokeilemaan hahmolle avattuja lisätaitoja. Kykypuun laajempi avaaminen tosin vaatii paljon tutkimista, touhun ollessa ehdottomasti suorittamisen arvoista. Taisteluista tulee huomattavasti mielekkäämpiä, kun onnistuu ketjuttamaan useita toimintoja peräkkäin. Eikä pidä unohtaa kenties niitä pahimpia susia lampaiden vaatteissa, sillä kaksijalkaiset hahmot voivat yhtä lailla olla niin kieroja kuin hyödyllisiäkin. Käänteitä on siis mukavasti tarjolla, siinä missä kiinnostavia henkilöhahmojakin.
Riipaisevan hyvä kokemus
Vaikka hieman jäinkin kaipaamaan joitakin edeltäjässä nähtyjä asioita, kuten verenhimoisesti läähättävää, juoksevaa zombieta tai erityisen kiinnostavia hahmoja, niin kokonaisuus on oikein onnistunut. Uudistukset ja muutokset Dying Light 2: Stay Human -peliin on valittu hyvällä maulla, tarina tempaisee helposti mukaansa ja yön luomista rajoituksista huolimatta tutkimusmatkailu pimeissä kortteleissa ja maanpinnan ylä- ja alapuolella maistuu antoisalta. Joku voisi todeta, että "taas yksi zombipeli", mutta tässä kohtaa vedetään oikeista naruista. Ulkoisesti olisi ehkä odottanut hieman parempaa, mutta täytyy muistaa, että peli julkaistiin sekä nykyiselle että edeltävälle konsolisukupolvelle rajoittaen kehitystä hieman. Tällaisenaan se on kauhu- ja roolipelielementeiltään, tunnelmaltaan, tarinaltaan ja vetovoimaltaan niin mainio tekele, että sen pariin haluaa palata yhä uudestaan. Tekniseltä puoleltaan peli oli hieman raakile saapuessaan, mutta päivitysten avulla on – taas kerran, voisi sanoa – saatu paljon parannuksia aikaan.
Jään innolla odottamaan, saadaanko peliin yhtä loistavaa lisäsisältöä, mitä Techland-pelitalo viime kerralla tarjosi. Suositus kaikille pelityypin ystäville.
