Ei-kenenkään-maa – Metal Gear
Metal Gear asettaa sarjan standardit heti lähtöruudusta alkaen. Snake tiputetaan vihollislinjojen taakse aseenaan vain pistooli ja raudanlujat hermonsa. Väkivaltainen sotilasryhmä on vallannut paikallisen testauslaboratorian, sekä salaisen prototyypin uudesta massatuhoaseesta: Metal Gearin. Yksinäisen soturin tehtävänä on soluttautua mahdollisimman vähin äänin pimeyden sydämeen, ennen kuin terroristit toteuttavat uhkauksensa.
Ensin MSX-konsolille julkaistu mutta maailmaa Nintendon siivin valloittanut Metal Gear on mielenkiintoinen yksilö. Se on pakollakin vanhentunut toimintaseikkailu, joka kuitenkin oli niin aikaansa edellä, että monet sen mekaniikoista tuntuvat silti tuoreilta. Kun ensimmäistä kertaa tajuaa, että likipitäen kaikki sarjan uusimpien pelien mekaniikat ovat tässä mukana, ei voi muuta kuin haukkoa henkeään. Nykyään asiat kuten rivimiesten vuoronvaihdot tai hienostuneet hälytysjärjestelmät eivät varmasti paljoa hetkauta, mutta kyseessä on yli 30 vuotta vanha peli!
Sarjan perusteet ovat muutenkin vakaalla pohjalla. Toiminta edelleen tempaa mukaansa, ja pelkistetyn nerokkaat mekanismit toimivat edelleen. Vaikeustaso on aikalaisittain tuttu “verisuonet halkeavat päässä”, ja tallennukset tehdään salasanojen voimin. Mutta nämä ovat aikansa teknisiä rajoitteita, joiden kanssa pärjää.
Metal Gearin vahvuus on sen väkevässä tarinassa, joka on ikääntynyt harvinaisen hyvin. Nuoren Snaken ensimmäinen tehtävä on yhä jännittävä kokonaisuus, eikä edes välillä nurinkurinen käännös vähennä sen tehokkuutta. Myös 80-luvulle tyypillinen jingoismi loistaa poissaolollaan. Kojiman inhimillinen käsikirjoitus sen sijaan painottaa sotateollisuuden hulluutta ja tavallisen sotilaan halpaa hintaa. Näitä on molempia käsitelty toki paremmin ja laajemmin nykypäivänä, mutta Metal Gear on edelleen pioneeri tällä saralla.
Eläke saa odottaa – Metal Gear Solid
Ei olisi liioittelua väittää Metal Gear Solidin mullistaneen peliteollisuuden, kun se julkaistiin vuonna 1998. Toki sarjan esiosat Metal Gear ja Metal Gear 2: Solid Snake olivat myös hittejä, mutta mikään ei silti ennakoinut Hideo Kojiman mestariteoksen aiheuttamaa pakan sekoitusta. Siinä missä 90-luvun peliala jakoi kokemukset vielä tiukasti joko “peleihin” tai narratiivisiin kokeiluihin, Metal Gear Solid yhdisti molemmat täydelliseen liittoon Hollywood-tyylisen tuotannon puitteissa.
Jälleen kerran teknisten rajoitusten puitteissa rakennettu mestariteos on edelleen yksi pelialan tärkeimpiä ja parhaita teoksia. PC:llä se ei enää varsinaisesti grafiikallaan loista, mutta erinomainen visuaalinen suunnittelu on silti miellyttävää katseltavaa.
Vuosia sitten eläköitynyt Snake on katkeroitunut palkkasotilas, joka raijataan pakolla takaisin eturintamalle. Ensimmäisestä Metal Gearistä tuttu FoxHound-järjestö on tehnyt paluun ja valloittanut etäisen sotilastukikohdan Alaskan syövereissä. Jälleen kerran hallituksen salaiset toimet palaavat kummittelemaan, ja uusi Metal Gear prototyyppi on ajautumassa terroristien käsiin. Ei muuta kuin hiiviskelypuku päälle ja takaisin taistoon.
Jopa turhan tutuista lähtökohdasta huolimatta Metal Gear Solid pinkaisee nopeasti uusille urille. Mikään ei ole, miltä päällepäin näyttää, eikä Snake voi luottaa kehenkään armottoman kylmyyden keskellä. Tarinan hahmot ovat värikas katras toinen toistaan sekopäisempiä pahiksia, joita vastaan on ilo ottaa yhteen. Varsinkin Psycho Mantisin kanssa taistelu on edelleen vavisuttava rymistely, jollaista harvoin pääsee kokemaan.
Jälleen Kojima käyttää rajoitettua teknologiaa hyväkseen maestron ottein. Piirtoetäisyys on peitetty Alaskan lumiseen yöhön, ja tunnelmalliset sijaintia kartoittavat välitekstit paikkaavat muistin rajoituksia. Pienetkin osa-alueet tukevat kokonaiskuvaa niin hyvin, ettei edes iän mukana tulleita rakoiluja noteeraa.
PC-version päivitykset ovat kolmikon selkeimpiä, erityisesti taustojen tekstuureissa ja resoluutiossa. Valikot ovat kuitenkin auttamatta surkeita, ja varsinkin näppäimistöllä pelaaminen on työn ja tuskan takana. Ohjaimen käyttö ja pieni asetusten rukkaaminen tekee kokemuksesta huomattavasti paremman. Kunhan näistä selviää, tarjoaa Metal Gear Solid raikkaan tuulahduksen menneisyydestä, joka yllättäen toimii ilman sen kummempia motkotuksia moderninakin julkaisuna.
Veljekset kuin ilvekset – Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty
Sen sijaan Metal Gear Solid 2: Sons of Liberty näkyy entistäkin selkeämmin varoituksena siitä, mitä tuleman pitää. Tässä vaiheessa Kojiman käsikirjoitus alkaa rönsyilemään urakalla, eikä meno ehdi hidastaa kertaakaan, kunnes se alkaa keulia.
Shadow Moses on mennyttä historiaa, ja Snaken ja Otaconin yhteistyö tuhota kaikki Metal Gearit maailmasta jatkuu edelleen. Viimeisin operaatio menee kuitenkin pieleen, ja näyttää siltä, että ikääntynyt konkari on taistellut viimeisen taistonsa. Tyhjiötä saapuu paikkaamaan Raiden, uusi tulokas, joka tavoittelee Snaken kaltaista mainetta ja glooriaa taistelukentällä. Valtavaan Big Shell -laitokseen sijoittuva seikkailu tuo FoxHoundin taistelun nykypäivään, eikä lopun jälkeen mikään Metal Gearin maailmassa tule olemaan entisensä.
Aiemmin sarjan heikompana osana tunnettu Sons of Liberty yllättää kahdella tavalla. Se on ällistyttävän nätti peli ikäisekseen, eikä se enää ole huonoin julkaistu Metal Gear -peli. Tämä kunnia siirtyi PS3:n Guns of the Patriotsille heti sen julkaisuihin aikoihin. Liberty sen sijaan on nykyään perushyvä, mutta liian pitkä ja tasapaksu, merkki siitä mitä käy, kun tekijä saa vapaat kädet ilman että kukaan kyseenalaista hänen päätöksiään.
Juoni on sekasotku tökeröä pseudofilosofiaa, toiminta alkaa toistamaan itseään nopeasti, eikä pelin entistä vahvemmin fantasiaan nojaava kerronta viehätä samalla tavalla kuin aiemmin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun flamencoa tanssiva vampyyri saarnaa aseteollisuudesta täytyy miettiä kyllästyikö Kojima itsekin luomaansa ilmiöön. Lopussa kakofoniaksi yltyvä paasaaminen pitkästyttää varsinkin siinä vaiheessa, kun välianimaatioiden kesto alkaa ylittää kaksilukuisia numeroita.
Jatko-osan vahvin osapuoli on alkupään soluttautuminen tankkerille, jossa Snake epäilee viimeisintä Metal Geariä salakuljetettavan. Vaikka alue on hyvin rajoitettu, Kojima vääntää aluksesta kaiken mahdollisen irti viimeistä yksityiskohtaa myöten. Vartioiden kanssa leikittely on edelleen hupia, ja takaa-ajot ahtailla käytävillä nostattavat pulssia kerta toisensa jälkeen. Varsinkin vertikaalinen hippa ruumassa sijaitsevilla tasoilla on mieletöntä, kun muistaa tämänkin olevan kohta 20 vuoden ikäinen tuotos.
Raiden ei myöskään vedä vertoja Snaken murinalle, vaikkakin hahmosta tuli paljon mielenkiintoisempi jatko-osia varten. Alunperin naispuolisia pelaajia houkuttelemaan tehty sankari on kaksiulotteinen vinkuja, jonka kasvutarina ei avaudu tarpeeksi nopeasti pelin aikana. Loppuun varattu toiminta on myöskin heikko palkinto pelin pituuden nähden.
GOGin julkaisu on kuitenkin kolmikon paras. Visuaalisesti Sons of Liberty näyttää edelleen jumalaiselta. Ainoastaan kömpelöt kasvoanimaatiot paljastavat pelin iän, kaikki muu on omaa luokkaansa. Harry Gregson-Williamsin soundtrack potkii vuodesta toiseen ja Kojiman emuloima Tony Scott -henkinen kerronta, varsinkin alun tankkerissa, on sarjan kohokohtia.
Sons of Liberty on liikaa kaikkea kerralla, ja ensimmäinen viite siitä katastrofista, mihin sarja ajautuisi PS3 ja 4 aikakausilla. Jälkiviisaana nämä merkit ovat ilmiselviä kun niitä katsoo, mutta vuosikymmeniä sitten sitä halusi ajatella jatko-osien varmasti selkeyttävän rönsyilevää kerrontaa.
Muistoja jälkipolville
Valituksista huolimatta kaikki kolme julkaisua ovat helppoja suositella. Ne ovat osa pelihistoriaa niin hyvässä kuin pahassa, ja edustavat monin tavoin suuria harppauksia eteenpäin sekä pelaajille ja kehittäjille.
Jos ei kuitenkaan halua omistaa aikaansa kaikille kolmelle, niin Metal Gear Solid on ryhmästä järkevin vaihtoehto aloittaa. PlayStationin merkkipaalu yhdistää koko sarjan parhaimmat puolet yhteen tiiviiseen pakettiin, jonka juoni on varauksetta parhaimmasta päästä erittäin lyhyessä hyvin kirjoitettujen pelien listassa.
Erikoista kyllä, GOG ja Konami eivät julkaisseet lähestulkoon yhtä tärkeää Metal Gear: Solid Snake -tarinaa muiden ohella, eikä sen saatavuudesta ole mitään tietoa. Myös sarjan neljäs osa, Snake Eater, loistaa poissaolollaan. Nämä kun vielä saataisiin, niin olisi helppo juhlia. Jopa keskeneräisenä sarjalla on kuitenkin valtavasti historiallista arvoa. Se ansaitsee huomiota uudisraivaajana, joka osoittaa mistä valtaosa nykypäivän peleistä ovat inspiraationsa saaneet.
