Indie-pelit ovat tällä hetkellä kuuminta hottia, kun seuraavaa sukupolvea käynnistelevät konsolivalmistajat kosiskelevat kilvan itsenäisiä kehittäjiä tuekseen. Vaikka toisinaan pienten toimijoiden tärkeyttä laitteiden menestyksessä tunnutaan korostettavan suhteettoman paljon, on indie-tuotosten merkitys etenkin alan monimuotoisuuden säilyttämisessä kiistaton. Malliesimerkki näennäisen yksinkertaisesta mutta sitäkin koukuttavammasta yhden miehen projektista on luolaseikkailu Spelunky. Derek Yun alun perin vuonna 2008 PC:lle tehtailema tasoloikka saapuu vihdoin aiheuttamaan tuskan ja riemun kiljahduksia niin PS Vitalle kuin PlayStation 3:lle. Testialustana sai tällä kertaa luvan toimia käsikonsoliversio.
Luolissa mä metsästän
Viime kesänä konsolidebyyttinsä Xboxilla tehnyt Spelunky onnistui vakuuttamaan KonsoliFINin syynissä jo Waluigin. Pieni perusteiden kertaus ei liene silti pahasta. Idea on yksinkertainen: pikselisankarin kaksiulotteinen matka käy kentän ylälaidasta kohti alempana häämöttävää jatkotunnelia. Luolastoihin tungetaan houkuttelevasti kimaltelevien aarteiden lisäksi terveyttä uhkaavia ansoja, äkkipudotuksia ja vihollisia. Avuksi annetaan pommeja, köysiä sekä muuta harvinaisempaa tykötarpeistoa, jota voi tarvittaessa ostaa lisää paikalliselta kauppiaalta. Yksittäiset kentät kestävät maksimissaan parisen minuuttia, eikä koko seikkailun läpäisyyn kulu periaatteessa puolta tuntia pidempään.
Käytännössä pelin valloittamiseen saa varata kuitenkin moninkertaisesti aikaa, mistä pitää huolen armoton vaikeustaso. Neljän palkin energiavarasto kuihtuu kuin itsestään pienilläkin virhearvioilla. Lisäksi kuolema saattaa korjata jo kertalaakista isomman hairahduksen sattuessa. Välitallennuksiin tottuneelle pullamössösukupolvelle on luvassa lisää karvasta kalkkia, kun viikatemiehen visiitin jälkeen koko urakka alkaa täysin alusta. Uusintakierrokselle lähtemisen kynnystä madaltaa kenttien muodostuminen satunnaisesti, joten tismalleen samoja nurkkia ei tarvitse koskaan nuohota. Tämä tietysti osaltaan lisää haastavuutta, kun mahdollisia vaaroja ei voi millään opetella ulkoa. Ainoa keino menestyä on opetella näennäisen yksinkertaisen pelimekaniikan yllättävän monet niksit. Kun koko luolaston vihdoin ja viimein pääsee hikoillen läpi asti, on aika keskittyä parantamaan pistetulostaan.
Pelin suurin viehätys piilee siinä, että armottomuudestaan huolimatta se harvoin turhauttaa. Usein peruspelattavuus tuntuu jopa leppoisalta sujuvien ja loogisten kontrollien ansiosta, kunnes pelaaja käy hullunrohkeaksi tai ennen kaikkea alkaa ahneeksi. Ulospääsyn häämöttäessä lähtee helposti jahtaamaan vielä sitä viimeistä nurkassa kimaltelevaa aarretta – yleensä tuhoisin seurauksin. Tällöin kuolemasta ei voi syyttää kuin itseään. Toki loppupään luolastoissa saa varautua isompiin vastoinkäymisiin, kun ansoja viljellään entistä tiheämpään, muista elämää vaikeuttavista tehokeinoista puhumattakaan. Rehellisen turpaan otonkin jälkeen onkaloihin palaa silti mielellään.
Kuin nyrkki silmään
Spelunky toimii erityisen hyvin juuri Vitalla, sillä armoton meno maistuu parhaalta pienissä annoksissa nautittuna. Keskittymisen herpaantuessa tai ärsytyksen vallatessa mielialaa voi käsikonsolin laittaa hetkeksi lepotilaan ja jatkaa yritystä tuorein silmin kotvasen kuluttua. Toki sessiot saattavat venyä toisinaan mielenterveyden säilymisen kannalta suositeltua pidemmiksi, sillä ’kerran vielä” -tunne on pelatessa vahvasti läsnä.
Vitan loistava OLED-näyttö tekee televisiota paremmin oikeutta pikkusievälle pikseligrafiikalle. Hauskat yksityiskohdat erottuvat selkeämmin senttien kuin metrien päästä tarkasteltuna, ja samalla sarjakuvamainen väripaletti pääsee loistoonsa. Monotoninen musiikki sen sijaan jää soimaan päähän yhtä raivostuttavasti kuin kotikonsoleilla. Näppäimiä tarvitaan riittävän vähäinen määrä, joten sormien ei tarvitse taipua epäergonomisiin asentoihin.
Moninpelipuolella Spelunky tarjoaa Sonyn laitteilla mukavan bonuksen, mikäli taloudessa majailee Vitan lisäksi PlayStation 3. Kotikonsolilla yhteistyötilassa kaikkien täytyy pysyä saman ruudun sisällä, mutta taskuversion kautta seikkailijatiimiin liittymällä pääsee nauttimaan ikiomasta näkymästä ilman näkymärajoituksia. Systeemi taipuu tarvittaessa myös kahden Vitan kytkemiseen samaan PlayStation 3 -sessioon. Mikäli yhteistyö ei kiinnosta, voi taitojaan mitellä kilpailullisemmassa pommitusmuodossa, joka lainaa Bomberman-klassikoilta kosolti ideoita. Moninpeli tuskin jaksaa loputtomiin viehättää, mutta oikean porukan sattuessa paikalle se on kokeilemisen arvoinen. Tosin liekö syy langattomassa modeemissa vai missä, mutta testisessioissa laitteiden välinen viive haittasi toisinaan peli-iloa.
Spelunkya voi suositella varauksetta, mikäli haastavat retroloikat sijoittuvat vähänkään lähelle sydäntä. 15 euron hintalappu saattaa asiaan perehtymättömälle vaikuttaa pahalta päällepäin yksinkertaisen näköisestä tuotoksesta. Peli kuitenkin peittoaa hauskuudessaan monet suuren budjetin tekeleet mennen tullen. Siihen upotetuissa tunneissa mitattuna Spelunky tuo viimeistään vastinetta rahoille. Kun yhdellä luottokortin vingautuksella saa sekä Vita- että PlayStation 3 -versiot, ei ostopäätöksen tekemistä kannata turhan pitkään empiä.
