Kyseessä on paikoin yllättävän erityylinen ilmestys. Pelkistetyt tikku-ukot ja liki yksiväriset taustapahvit korvataan sarjakuvamaisilla – oudosti simpsonsmaisilla – hahmoilla sekä yksityiskohtaisilla karkkimaisemilla. Yksinkertaiseen ihastuneesta ja tottuneesta moinen kasvojenkohotus pistää silmään, mutta retromaisuudesta tai ruudunpäivityksestä ei toki tingitä nytkään.
Äänimaailma on pysynyt pitkälti samana: taistelun ähinää ja kolinaa rytmittää maltillinen elektroninen musiikki.
Miljoonaa tapaa kuolla – eikä siinä vielä kaikki
Nidhoggissa mittely ei ole suinkaan staattista puuhaa, vaan pointtina on tappelun lomassa edetä sivuttaissuunnassa areenan läpi. Jos etenevä pelaaja saa surmansa, puolustaneesta tulee hyökkäävä ja etenemissuunta vaihtuu. Vastaavasti kuollut tai tarpeeksi kauas jäänyt puolustaja syntyy uudelleen hyökkääjän reitille tämän etenemistä estämään. Kun selviää oman suuntansa päätyyn, valtaisa taruolento – Nidhogg-mato – syö voittajan. Parhaimmillaan ruutujen väliin mahtuu satoja kuolemia ja lähes saman verran suunnanvaihtoja.
Nerokasta taistelumekaniikkaa ei olla laitettu uusiksi. Periaatteessa. Alkuperäisen miekkailun tapaan iskuja voi ladella vyön alle, vyötärölle tai päänseudulle. Vastaavasti torjuminen käy vaihtamalla asentonsa hyökkäyksen mukaiseksi. Halutessaan aseen saa heitettyä tai lyötyä vastustajan hallusta, jolloin saatetaan päätyä tappelemaan vaikka käsin. Jokainen osuma on yleensä kohtalokas. Välillä ei tarvitse edes erikseen iskeä: riittää kun vastustaja juoksee tai hyppää terään. Kaikki kikat ja keinot yhdistettyinä taisteluista muodostuu kuin taitavasti koreografioitua miekkahippaa, jossa vaihtuvat vikkelään niin aseet kuin etenemissuunnat.
Valitettavasti siihen loppuvat yhtäläisyydet vanhaan ja samalla oikeastaan hyvät puolet. Herrasmiesmäistä sapelinkalistelua höystetään uusilla aseilla, kuten tikarilla, kahden käden miekalla ja jopa jousipyssyllä. Nopea tikari on lähitaistelussa oivallinen ja heitettäessä peräti pirullinen kapistus, kun taas raskaalla ritarimiekalla saa yhdellä iskulla sekä riisuttua vastustajansa aseestaan että pistettyä tämän halki, poikki ja niin edelleen. Teräaselisäykset ovat sinänsä perusteltuja, sillä ne eivät merkittävästi muuta mittelyn ydinmekaniikkaa.
Harmillisesti samaa ei pysty sanomaan jousipyssystä, jolla Nidhogg 2 ampuu vertauskuvallisesti itseään polveen. Pitkän matkan ase kääntää kaksintaisteluasetelman nurinkurin ja mahdollistaa melkoisen raukkamaisia taktiikoita. Jousipyssyhyökkääjälle riittää, kun etenee maltillisesti ja pistää nuolia matkaan tasaisella syötöllä. Onneksi – mutta osin järjettömästi – ammuksen torjumalla sen saa singottua takaisin ampujaa kohti. Vastaavasti ammutulla nuolella voi kimmota toisen, jolloin kahden jousimiehen mittelö tarkoittaa pahimmillaan edestakaisin samassa tasossa viuhuvia keppejä. Paras käyttötarkoitus jouskalle olisikin heittäminen, mielellään päin vesilintua. Saman sohvan moninpelissä sentään tarjotaan mahdollisuus sorvata omat sääntönsä asevalintoja koskien.
Jatko-osa esittelee 11 uutta karttaa. Kentissä on aiempaa enemmän korkeuseroja, mutta muuten elementit ovat edellisosasta tuttuja: Siellä täällä on ovia, välillä lattia rullaa eteenpäin, toisinaan taistellaan ahtaassa käytävässä. Visuaalisesti uudet miljööt ovat ihan kekseliäitä, joskaan eivät mitenkään ikimuistoisia.
Vanhassa vara paras
Yksinpelaajalle tarjotaan arcade-tila, jossa sohitaan kentät läpi aina samassa järjestyksessä. Aikaa touhussa kuluu puolisen tuntia. Tekoäly ei anna järin kummoista vastusta ja harvoin voittaa edes yksittäisiä ruutuja. Paikoin toki kokeneempikin miekkailija tulee yllätetyksi, sillä virtuaalivastukselle on selkeästi sisäistetty katalimpia kikkoja. Toisinaan tietokone sortuu melkoisen inhimilliseen toilailuun. Se saattaa esimerkiksi jättää tilaisuuden tullen herrasmiesmäisesti etenemättä tai ei osaa virittää joustaan kuin hyökkäyssuuntaan.
Nidhoggin suola on mittely kanssaihmistä vastaan, etenkin samalta sohvalta. Verkosta seuraa tuntuu löytyvän harvakseltaan. Pitkän odottelunkin jälkeen saattaa päästä nauttimaan vain melkoisesta diaesityksestä, joka tekee muuten niin sulavasta miekkailusta äärimmäisen turhauttavaa. Kaksinpelissä Nidhogg-veteraanit kiittelivät oitis tikaria ja kahden käden miekkaa, kunnes jousipyssy ja uudistuneet grafiikat saivat palaamaan sarjan debyytin pariin.
Ykkösosa on yhä erinomainen peli. Se on muutoin melko tyylipuhtaan jatko-osan kirous. Nidhogg 2 ei kykene tarjoamaan yhtäkään riittävän hyvää syytä vaihtaa vanhasta. Jos sarja ei ole aiemmin tuttu, suosittelen silti esikoista ennemmin kuin seuraajaa. Onneksi alkuperäinen Nidhogg ei ole vanhentunut neljässä vuodessa päivääkään.
