Kolmiulotteisten tasoloikkien saralla konsolille jäi käteen lähinnä Blinx: The Time Sweeperin kaltaisia Mustia Pekkoja, kun samaan aikaan kilpailevalla PlayStation 2:lla pompittiin muun muassa Ratchetin, Sly Cooperin sekä vastaavien suursuosioon nousseiden kumppaneiden tähdittämissä hiteissä.
Menneisyyden mustaa magiaa
Vaikka Microsoftin monoliitille yksinoikeudella julkaistu Voodoo Vince oli vallan pätevä genrensä tuotos, voi sen kaivamista naftaliinista pitää joka tapauksessa yllättävänä vetona. Kunnioitettavaan 14 vuoden ikään ehtinyt alkuperäinen ei nimittäin varsinaisesti räjäyttänyt myyntilistoja. Remasterointi saapui ladattavaksi niin ikään hyvin matalan profiilin turvin. Tällä kertaa xboxaajien ohellla sentään PC-pelaajatkin pääsevät käsiksi tähän miltei unohdettuun teokseen.
Tittelinsä mukaisesti pelissä seikkaillaan voodoo-nukke Vincellä. Epätodennäköinen ja toisinaan kovin rääväsuinen sankari herää henkiin luojansa Madame Charmainen taian voimin, juuri ennen kuin ilkimykset kidnappaavat mustaan magiaan erikoistuneen emännän. Pelastusretkellä suunnistetaan New Orleansin ranskalaiskorttelin hämyisillä kaduilla teemaan sopivan Jazz-musiikin luritellessa tunnelmallisia taustasäveliä. Vince pääsee liikkumaan eri kenttien välillä melko vapaasti, mutta yksittäiset alueet ovat hyvin kompakteja kokonaisuuksia selkeine päämäärineen.
Perinteisen tasoloikinnan ohella etenemisen tielle asettuu kevyitä aivopähkinöitä tai tavaroiden keräämistä. Tasaisin väliajoin kohdataan isompia pomoja, joiden kukistamisessa hyödynnetään pelkkien iskujen sijaan myös jonkin verran nokkeluutta ja ympäristöä. Toimintaa ryyditetään huumorilla sekä voodoo-nukelle sopivilla tempuilla. Esimerkiksi tehokkain keino vihollisparvien kurittamiseen on luonnollisesti oman sankarin vahingoittaminen mitä mielikuvituksellisimmin keinoin, kunhan erikoisiskuja aktivoivaan palkkiin saa kerättyä tarpeeksi virtaa.
Turvallista sisältä ja ulkoa
Remasteroinnin suhteen pelaillaan varman päälle, sillä mitään uutta sisältöä ei toisella kierroksella esitellä. Piirrosmainen tyyli saa kuitenkin riittävän ehosteen pintaansa miellyttääkseen välttävästi nykysilmää. Selkeiten alkuperäisteoksen ikä näkyy ahtaissa tiloissa sekä yksinkertaisissa hahmomalleissa. Askeettisen toimivaa ulkoasua pyritään pyörittämään 60 ruudun sekuntivauhdilla, mutta toisinaan toiminta puuroutuu oudosti kentän tapahtumista riippumatta. Pelaamista tämä ei häiritse – kriittistä silmää kylläkin.
Omalaatuisen tunnelman lisäksi Voodoo Vincestä on kovin vaikea nimetä mitään valtaisaa massasta erottuvaa innovaatiota nimekkäämpiin kilpailijoihinsa verrattuna. Tiheimmin käytetyt tuplahypyt, leijunnat sekä pyörähdysiskut voisivat olla miltei mistä tahansa aikakauden tasohyppelystä. Kuitenkin sen toimiva perusmekaniikka on vanhentunut yllättävän arvokkaasti, ja ennen kaikkea pelaaminen viihdyttää edelleen. Vajaa kahdeksantuntista sekoilua kehtaa suositella paitsi nostalgian nälkäisille, myös ylipäätään leppoisan 3D-loikan ystäville.
