Kahden vuoden arvosteluprosessi
Pari vuotta sitten vuodatin kylmää hikeä The Persistence -avaruusaluksella. Lupaava alku kääntyi pahaksi oloksi nopeatempoisen toiminnan astuessa kuvaan, jolloin myös Sonyn virtuaalipäähine lensi välittömästi nurkkaan. Onneksi perinteiset alustat tarjoavat nyt uuden mahdollisuuden tieteiskauhun parissa, sillä synkkä ja omalaatuinen roguelike ansaitsee hetkensä valossa. Tarina tapahtumien takana saattaa olla kliseinen, mutta rautainen toteutus korvaa juonen perinteisyyden. Roguelike-pelit, kuten Rogue Legacy ja Dead Cells, ovat jostain syystä totuttu kokemaan sivustapäin kuvattuina tasoloikkina. The Persistence muuttaa kuvakulman ensimmäisen persoonan räiskinnäksi.
Teoksen nimeä kantavan aluksen on vallannut joukko verenhimoisia raakalaisia, jotka teurastavat koko miehistön, mukaan lukien pelaajan ohjaaman Zimri Elderin. Zimrin tietoisuus ehdittiin kuitenkin tallentaa ennen kuolemaa, joten kaaoksen vallassa olevan aluksen palautus Maahan on vielä tehtävissä. Kloonauslaite tulille, ja uutta kehoa printtaamaan.
Tuttuun tapaan tehtävää lähdetään suorittamaan vähäisillä varusteilla ja kyvyillä, mutta kuolema toisensa jälkeen taitotaso kasvaa antaen paremmat mahdollisuudet selviytyä aina päätavoitteeseen asti. Mustan aukon läheisyys saa lisäksi aikaan omituisia poikkeamia ympäristöissä, minkä avulla selitetään myös kuolemien välissä tapahtuvat kenttämuutokset: satunnaisgeneroidut tasothan kuuluvat genren valikoimaan.
Pohjalta ponnistaen
Kuolema tulee alussa todella tutuksi, sillä pienikin virhe päättää heiveröisen päähahmon elämän. Hiiviskely on hyvä taktiikka voimakkaita vihollisia vastaan, ja samalla se mahdollistaa valuuttana toimivien kantasolujen keräämisen: Jos vastuksen pääsee yllättämään selän puolelta, voi siltä imeä elinvoimat pois brutaaliin tapaan. Pohjakerroksessa vastarintaa esiintyy vähemmän, jolloin on hyvä keskittyä ympäristöjen tutkimiseen varusteiden toivossa.
Tavaraa lojuukin pöydillä ja kaapeissa kiitettävästi, ja niiden keräily onnistuu näppärästi katsomalla esinettä pienen hetken. Siellä täällä on edistyneitä 3D-printtereitä, joista voi kerättyjä materiaaleja vastaan tulostaa erilaisia apuvälineitä, tosin vain kerran per laite. Valikoimassa on futuristisia aseita ja kranaatteja, veitsiä ja ruiskeita. Jopa hetkittäinen näkymättömyys on vaihtoehto. Mielikuvituksellinen asearsenaali houkuttelee kokeilemaan eri lähestymistapoja kampanjan edetessä, mutta kuolema korjaa silti melko varmasti.
Ei heikkohermoisille
The Persistence on pirun vaikea peli. Sokkeloisen aluksen synkissä nurkissa vaanii monenlaisia vaaroja. Alkupuolen zombimaisia, suoraviivaisia vaeltajia jää kaipaamaan ylempien kerroksien esitellessä supervoimakkaita raivopäitä taikka nopeita teleporttaajia. Pelaajalle tarjotaan kyllä selviytymismahdollisuudet monipuolisen ja osittain erittäin tehokkaan apuvälineistön kautta, mutta Zimrin keho pettää jo muutamasta iskusta. Tarkka pelaaja tosin löytää myös edesmenneiden miehistönjäsenien kalman kangistamia ruumiita, joilta voi napata DNA:ta talteen uutta kehoa varten. Siinä missä aseita ja omia ominaisuuksiaan voi kehittää, niin tarjolle tulee myös kokonaan uusia kroppia. Jos vaikeustaso nousee silti liian vaikeaksi, kampanjan voi pelata halutessaan erilaisten avusteiden avulla. Silloin saavutukset tosin jäävät kirjautumatta.
Tarina kuljettaa pelaajan läpi usean tason tavoitteenaan käynnistää alus ja suunnata se kohti rakasta kotiplaneettaa. Kuolema palauttaa Zimrin aina alkuun, mutta onneksi muutamia oikoteitäkin saa avattua helpottamaan koitosta. Silti tietynlainen turhautuminen iskee ainaisesta yrityksen ja erehdyksen konseptista. Vaikka hahmolla on käytössään yliluonnollisen hyvä kuulo, niin osa vastuksista saattaa yllättää pelaajan puolustuskyvyttömänä. Ylipäätänsä useamman vastuksen yhtäaikainen hyökkäys tarkoittaa usein varmaa kuolemaa. Takaiskuista oppii nopeasti ylivarovaiseksi ja harkitsevaiseksi, mikä rokottaa hieman peli-iloa. The Persistence ei ole räiskintä, eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettu, mutta pään hakkaaminen samaan seinään ei ole kovin hohdokasta pidemmän päälle.
Parempi ilman VR-liitettä
Siinä missä PlayStation VR -versio jäi tunnin kokeiluksi, virtuaaliton käännös viihdyttää pienistä turhautumisista huolimatta. Virtuaalialustan graafiset rajoitteetkaan eivät enää pidättele, joten kampanja on audiovisuaalisena kokemuksena positiivisella tavalla häiriintynyt. Varsinkin äänimaailma pitää pelaajan varpaillaan alusta loppuun asti. Matkan varrelle on ripoteltu tarpeeksi löydettävää ja viittauksia menneisiin tapahtumiin, että The Persistence kannustaa tutkimaan aluksen nurkkia. Varsinkin pienissä erissä kauhuelementit toimivat: harvoin on yhtä paljon kuumottanut hiippailla pimeässä.
