Turhauttavaa, mutta koukuttavaa grindausta

Ainakin yksi kevään odotetuista AAA-peleistä saatiin ajallaan ulos. Outriders tarjoaa erinomaisen klassista putkiräiskintää ja suojakyykkimistä yhdistettynä metsästäjä-keräilijän vaistoa kutkuttavaan krääsäpaljouteen. Muuta järkeä hommassa ei sitten olekaan.

Viimeiset ja ensimmäiset

Ihmiskunnan tulevaisuus näyttää synkältä. Maapallo on tärvätty lopullisesti, joten ihmiskunnan ainoa toivo on lähettää siirtokunta-aluksia paratiisimaiselle Enoch-planeetalle. Perille asti selviää vain Flores, jonka kyydissä on puoli miljoonaa siviiliä sekä joukko sotilaita. Pelaaja kuuluu Outriders-eliittijoukkoon, jonka tehtävänä on laskeutua planeetalle kärkiryhmänä ja valmistella siviilien saapumista. Kaikki menee tuulettimeen ensi hetkistä lukien, sillä Enoch on paljon luvattua vaarallisempi. Lähes koko ryhmä kuolee Anomalia-energiamyrskyn kourissa.

Koska muita vaihtoehtoja ei ole, tuodaan alus kiertoradalta perustamaan Ensimmäistä kaupunkia. Energiamyrsky uhkaa kuitenkin tappaa kaikki syväjäädytetyt ihmiset, joten johtajien on tehtävä valinta – joko tappaa suuri osa ihmiskunnasta tai herättää heidät eloon taistelemaan vähäisistä resursseista. Valinta on jälkimmäinen, joten sen seurauksena ihmiskunnan rippeet päätyvät vuosikymmeniä kestävään sotaan vähäisestä myrskyltä suojaisasta maasta.

Myrsky tuhoaa elektroniikan ja useimmat ihmisistä, mutta jotkut sen kouraan joutuneista selviävät ja syntyvät uudelleen taikavoimilla varustettuina Muutettuina. Myös pelaajan ohjaama Outrider saa käyttöönsä mystisiä voimia, mutta hänet sijoitetaan horroskammioon heräämään 31 vuoden päähän keskelle lopullista sotaa. Kaikki vanhoista ystävistä eivät ole kuolleita, mutta pitkä sota on jättänyt jälkeensä syvät arvet henkisesti ja fyysisesti.

Lähtöskenaario on kutkuttava, mutta oikeastaan mitään muuta järkeä juonessa ei sitten olekaan. Kaikesta näkee, että kehittäjä People Can Fly on tehnyt Gears of War -sarjan pelejä. Kaikki hahmot ovat mulkkuja, machoja tai yleensä molempia. Ja jos vihollisia erehtyy hetkeksikään pitämään ihmisenä, voi olla varma, että selkään sataa luoteja ensimmäisellä mahdollisella hetkellä. Ihmiskuntaa on jäljellä enää kymmeniä tuhansia, mutta siitä huolimatta useimmissa tehtävistä tapetaan useita promilleja jäljellä olevista. Syynä voi olla vaikkapa se, että vanhus haluaa päästä muistelemaan vanhaa kotitaloaan, mutta tiellä on vihollisia.

Shoot, loot, mod, repeat

Ei anneta kuitenkaan juonen kaltaisten asioiden häiritä pelaamista. Itse toiminta on melkoisen mielenkiintoista loottiammuskelua ja levelöintigrindausta. Heti johdannon jälkeen pelaaja pääsee valitsemaan itselleen hahmoluokan: lähitaistelutankin, tulityypin, sniputtajan tai lähitaisteluninjan. Luokat ovat uniikkeja ja pysyviä. On hienoa, että ne erottuvat selvästi toisistaan tarjoten erilaisia taitoja, vaikkakin monet kyvyistä ovat melko samanlaisia: esimerkiksi jäätyminen tai tuhkaus molemmat halvaannuttavat vihollisen paikoilleen.

Varusteina käytössä on kaksi pääasetta, pistooli ja viisi suojaesinettä. Genren mukaisesti keräiltävää krääsää syntyy kiitettävään tahtiin. Tämän lisäksi käytössä on erikseen kiinteitä bonuksia antava kykypuu sekä tasojen myötä avautuvia taitoja, joista kolme voi olla kerrallaan käytössä. Menestyminen vaatii paitsi sopivien varusteiden valikointia, myös taitojen yhteensovittamista. Melko pian käyttöön avautuvat harvinaisen tason esineet tarjoavat taitobonuksia, joten esineet kannattaa valikoida oman taitobuildinsa mukaisiksi.

Erikoiseksi järjestelyn tekee se, että esineiden muokkaus on halpaa. Purkamalla modatun esineen avautuu muokkaus halvalla asennettavaksi muihin varusteisiin. Näin kerran löydetty huippumodi on tarjolla koko loppupelin. Esimerkiksi varhain löytämäni, lippaan automaattisesti täyttävä ikiliikkuja-modi pysyi käytössäni koko tarinan läpi. Varusteita voi myös päivittää kohtuuhinnalla, joten periaatteessa samat varusteet voi pitää käytössään alusta loppuun asti.

Krääsän lisäksi kerättävänä on kokemuspisteitä, erilaisia saavutuksia sekä visuaalisia parannuksia. Mielenkiintoisin uusi idea on vaikeustason säätö. Hahmon lisäksi myös maailman taso kerää kokemusta. Peli käynnistyy ensimmäisellä tasolla, mutta pian käyttöön avautuu yhä vaikeampia tasoja viiteentoista asti. Haasteet muuttuvat kovemmiksi, mutta myös lootti paranee. Jos seinä nousee pystyyn, voi vaikeusastetta laskea vaikka kesken taistelun. Mekanismi tullaan varmasti kopioimaan muuallekin, erinomaista!

Tärkein toimii

Itse toiminta on sujuvaa, mutta kaavamaista. Taisteleminen on todella geneeristä suojan takana kyykkimistä, vaikka taitojen monipuolinen hyödyntäminen tuo siihen onneksi runsaasti taktisia ulottuvuuksia. Olennaisesti sama kuvio toistuu kuitenkin tehtävästä toiseen – pelaaja saapuu suojia sisältävälle taisteluareenalle, hyppää suojaan ja alkaa röpöttämään pahiksia. Joskus esiin tulee taidoilla varustettuja, hieman vaikeampia pikkupomoja. Tätä toistetaan loputtomiin.

Se, mikä taitojen monipuolisuudessa voitetaan, menetetään aseiden geneerisyydessä. Vasta legendaarisella tasolla käyttöön avautuu erikoisempia pyssyjä, joten suuri osa pelistä kuluu tavanomaisten kiväärien, haulikoiden ja pistoolien parissa. Eikä siinä mitään, varsin tyydyttäviä mäjähdyksiä niillä saa aikaan! Tärkeintä on, että ammuskelu on tarkkaa, sujuvaa ja nopeatempoista.

Kaikkein turhauttavinta on kuitenkin se, että periaatteessa avoin maailma on käytännössä sarja putkia, joiden päässä on taisteluareena. Putket on erotettu toisistaan lataustauoilla, joten pienintäkään vaaraa immersiosta tai avoimuudesta ei jää. Yllätyksiä tai salaisuuksia ei juuri ole, joten jo peruspeli on melkoisen tasapaksua grindausta. Onneksi kaikki on sujuvaa ja loottia löytyy, joten pahvin makuisesta pelaamisesta ei voi puhua.

Outridersia voi pelata kolmen hengen tiimeissä, mutta myös yksinpeli vaatii aktiivisen verkkoyhteyden. Palvelimet ovat olleet hyvin epävakaita, joten soolonakin on saanut varautua yllättäviin katkoihin – yleensä tietysti kesken kriittistä pomotaistelua. Itselläni ei riitä empatiaa aktiivisen yhteyden vaatimukselle, varsinkin kun palvelinpuolen riskit realisoituivat näin pahasti. Turhauttavasti edes yksin pelatessa toimintaa ei saa tauolle, joten arkihuolet ja huomiota vaativa perhe on syytä heittää pois mielestä.

Huumetta pelikansalle

On varmaa, että Outriders tulee jakamaan mielipiteitä. Sen kova ydin toimii erinomaisesti ja tempaisee mukaansa. Kaikesta huolimatta taistelukenttien macho-bs ja tehtävästä toiseen samanlaisena toistuva kuvio on turhauttavaa. Pelaaminen on kuin amfetamiinia vetäisi – rajua ja koukuttavaa menoa, mutta jälkikäteen tulee mietittyä, ettei tässä hommassa nyt ihan oikeasti ole hirveästi syvyyttä tai järkeä. Siitä huolimatta peruskampanja tulee ahmittua läpi.

Kampanjan jälkeiseen loppugrindaukseen on panostettu, joten Destinyiden tai The Divisionien pelaajat saattavat löytää tästä hyvän kilpailijan. En pitäisi tätä suoranaisena Destiny 2:n tappajana, mutta painetta tullaan pitämään yllä. Ongelmana on monipuolisuuden puute. Monotonista suojakyykkimistaistelua jaksaa pari-kolmekymmentä tuntia, mutta en ole varma pitääkö koukku vielä pitkälle peruskampanjan yli. Jos syvyyden puute ei harmita, on tarjolla erinomaiseksi tuunattua toimintaa ja keräilyvietin kutkuttelua.