Kesken jääneet arvostelumenestykset

Olen erittäin kriittinen pelaaja ja suhtaudun varauksella suosituksiin. Silti sitä on aina välillä tullut haksahdettua johonkin keskinkertaisuuteen tai surkeuteen, jonka jälkeen on saanut tuntea itsensä typeräksi. Tämä on johtanut siihen, että minusta on tullut vieläkin tarkempi pelaaja. Hyväkin peli lähtee hyllystäni hyvin nopeasti, mikäli sitä ei ole hauska pelata. Tämä on ehkäpä se suurin syy, miksi mielelläni ostan pelini fyysisessä muodossa. Saanpahan osan rahoistani takaisin ja mahdollisesti jonkin paremman pelin tilalle.

Seuraavassa esittelen muutamia kesken jääneitä, erittäin suosittuja ja kehuttuja pelejä. Nämä ovat tietysti niitä kuuluisia mielipideasioita, mutta mainitsemani pelit ovat reilusti yliarvostettuja.

Mass Effect

Arvostelut olivat hyviä ja kaveri kehui. Juoni oli kuulemma loistava, peli nätti ja pelattavaa riitti. Onhan se kyllä hyvä, mutta käy myös esimerkkinä siitä, kuinka hyväkin teos voidaan ryssiä pienillä asioilla lähes pelikelvottomaksi.

Juoni kiinnosti kyllä ja olihan se ihan nättikin aikoinaan, mutta ei sitä voinut pelata. 25 gamescorea Xbox-tililläni kertovat sen surullisen tosiasian, että ensimmäinen Mass Effect jäi osaltani alkutekijöihin. Taistelua oli paljon ja se oli hirveää. Omat ukot hyppivät edessä ja suojan takana kykkiminen oli niin kökköä, että järki lähti. Viimeinen pisara oli se, kun seisoin varmaan kolmattatoista kertaa siinä kuuluisassa hississä ja totesin, että onpa kyllä kauheaa kuraa. Jälkeenpäin olen kuullut samankaltaisia kommentteja jopa Mass Effectin faneilta, ja ovatpa suositelleet hyppäämistä suoraan sarjan toiseen osaan. Jatko-osissa taistelu ei kuulemma ole enää niin kauheaa pasketta ja meno on muutenkin kaikin puolin maittavampaa. Ehkä jonain päivänä nappaan trilogian alelaarista ja aloitan uudestaan siitä toisesta osasta.

Dark Souls

Tämä on kenties nopeiten pelikokoelmastani häipynyt nimike. Pidän haastavista peleistä, mutta ehkä en ostohetkellä täysin tajunnut sen luonnetta. Luulin Dark Soulsin olevan sulava kokemus rankasta vaikeustasosta huolimatta. Sain kuitenkin kokea jotain aivan muuta. Hahmo liikkui kuin sillä olisi ollut metrinen halko poikittain takapuolessa ja taistelut tuntuivat uskomattoman kankeilta.

Varmuuden vuoksi palasin tämän pariin tätä kirjoittaessani. En vieläkään vakuuttunut. Täytyy toki myöntää, että Dark Soulsin kohdalla inhoni saattaa osittain johtua myös allergiastani kolmannesta persoonasta kuvattuja pelejä kohtaan.

Half-Life 2

Half-Life 2 on yksi pelimaailman arvostetuimmista klassikoista. Ennakkokäsitystä ei ollut muuten kuin, että kaikki olivat sitä hehkuttaneet. Ensimmäistä osaakaan en ollut pelannut kuin pari minuuttia. Alku oli lupaava, juoni kiinnosti ja hieno fysiikkamoottori teki vaikutuksen.

Pettymys iski kuitenkin pian alun jälkeen. Toisto teki pelistä uskomattoman puuduttavan. Kaava oli sama jalkaisin, veneellä, autolla ja varmaan jos pidempään olisin pelannut, niin myös lentämällä. Edetään jonkin matkaa, kunnes tulee taistelukohtaus ja sitten taas edetään. Kaavahan on tuttu monestakin pelistä, kuten Halosta, mutta tässä se ei vain toiminut. Olisi hyvä olla jotain muutakin. Juoni jäi ärsytyksen vuoksi täysin taka-alalle.

Toisto ei ollut edes viimeinen niitti, vaan kun uskomattoman hieno fysiikkamoottori ei toiminutkaan niin kuin piti. Pelissähän on hieno ase, jolla voi kaapata ympäristöstä tavaroita ja muun muassa heitellä niillä vihollisia. Hienoa joo, mutta kun juutut kesken taistelun maassa olevaan lankunpätkään, niin kyllä se hienous siinä äkkiä kaikkoaa. Tietenkään juuri sitä lankunpätkää ei voi poimia maasta, vaan kyseinen palikka sojottaa siinä kiinteästi. Tämäkin mestariteos jäi osaltani kesken ja lähti nopeasti kiertoon.

Fallout 4

Fallout 4 oli minulle automaattihankinta, sillä kaipasin tuota kauniin karua maailmaa. Se oli virhe.

Uusimman Falloutin parissa ensimmäiset 15 tuntia kuluivat rattoisasti. Kuljeskelin päättömästi ympäriinsä tehden, mitä nyt mieleeni sattui juolahtamaan.

Aikani kuljettuani päätin aloittaa pääjuoneen tutustumisen. Jo muutaman tehtävän jälkeen kävi selväksi, että metsään on menty. Jälleen kerran. Samaa edestakaisin juoksemista seuraavat 15 tuntia ja minulle riitti. Jätin tämänkin surutta kesken.

Täytteeksi luotu rakennussysteemikään ei riittänyt pitämään mielenkiintoa yllä, vaan pikemminkin päinvastoin. Se tuntui päälle liimatulta eikä pärjää mitenkään esimerkiksi ARK: Survival Evolvedin koukuttavalle rakentamiselle. Olisin myös kaivannut edellisistä osista tuttua karmasysteemiä.

Tässä keväällä huomasin Bethesdankin heränneen. Fallouttiin luvattiin modituki myös konsoleille sekä kaipaamani New Vegas -tyyppinen selviytymistila. Bugien korjaukset sekä suorituskyvyn parannuksetkin tulivat liian pitkällä viiveellä, joten herää kysymys, että kiirehdittiinkö Fallout 4 ulos liian aikaisin? Minun sekä varmasti monen muun pelaajan kohdalla uudistukset tulivat liian myöhään ja koko roska olisi ollut sama julkaista vasta nyt keväällä.

The Elder Scrolls IV: Oblivion

Ehkä ankarin pettymykseni on ollut The Elder Scrolls IV: Oblivion. Tältä odotin paljon ja luin arvosteluitakin etukäteen. Eräskin lehti antoi sille 96 pistettä sadasta. Kaveritkin olivat jälleen kehuneet ja olinhan rakastunut Morrowindiin vuosia aiemmin, joten mitä muuta sitä voi odottaa kuin hyvää peliä. Aikaa tutustumiseenkin oli, sillä odotin GOTY-version julkaisua ennen pelin hankintaa. Silti pettymys pääsi yllättämään. Arvostelut kun eivät olleet kertoneet pelin huonoista puolista.

Alkuun olin häikäistynyt maailman kauneudesta ja kuljeskelin ympäriinsä vailla selkeää päämäärää. Näin olin tehnyt myös Morrowindissa ja niin Oblivionia mielestäni kuului pelata. Alkuhuuman jälkeen iski karu totuus. Se paljon puhuttu mukautuva tekoäly sekä maailma pilasivat koko pelin. Käytännössähän se tarkoittaa sitä, että kaikki vastaan tulevat viholliset ja aseet sekä varusteet ovat suhteessa pelaajan tasoon. Eli heti alussa ei voi löytää sitä parasta miekkaa. Tämä seikka tekee vapaasta pelistä kovinkin rajoittuneen. Mukautuvuus vaikutti myös vastustajiin ja saman suden kanssa sai taistella henkihieverissä riippumatta siitä, oliko aloittelija vai jo hieman paatuneempi konkari. Näiden lisäksi joka paikkaan ilmestyvät Oblivionin portit olivat todella ärsyttäviä.

Joku kertoi minulle, että en pelannut Oblivionia oikein ja olin rakentanut hahmoni väärin. Tässähän mennään metsään jo siinä, että peliä voi pelata väärin. Vapaa maailma, tee oma seikkailusi, mutta muista pelata oikein.

Miinuksista huolimatta annoin pelille useamman mahdollisuuden, ja parhaimmillaan se olikin mukavaa pelattavaa. Sen vääjäämätön kohtalo oli kuitenkin poistua pelihyllystäni. Päätös syntyi suorittaessani yhtä pääjuonen tehtävistä. Siinä apuna oli tukku tekoälyn ohjastamia sotureita, joiden kanssa mentiin puhdistamaan linnaa vihollisista. Taistelun rauhoituttua oli hiljaisempi hetki ennen portin avaamista ja uuden nujakan alkamista. Päätin käydä linnan ulkopuolella täydentämässä aseitani sekä juomavarastoani. Matkalla kuitenkin tuli jälleen kerran kaikkea muuta kiinnostavaa ja tasoni nousi monta pykälää. Oletin tietysti, että kun olin pelannut jo osan tehtävästä, niin alkupään viholliset olisivat poissa tieltäni. Yllättäen ne olivatkin syntyneet uudelleen ja tietysti niiden tasot olivat myös skaalautuneet minun tasojeni mukaan. Kaiken huipuksi omat apulaiseni eivät syntyneetkään uudelleen. Selvisin jotenkin ensimmäisestä osiosta ennen portin avaamista, mutta seuraavassa taistelussa mahdollisuuteni olivat olemattomat. Peli-iloni oli raiskattu ja poljettu roskikseen enkä palannut enää Oblivionin pariin.

The Elder Scrolls V: Skyrim

Tämän kohdalla menen suoraan asiaan. Skyrim on hyvä mutta tylsä. Mukautuvuus ei ole yhtä silmiinpistävää kuin Oblivionissa, mutta se häiritsee. Vapaa maailma tuntuu jälleen kovin rajoitetulta, sillä esimerkiksi juonen kannalta tärkeät hahmot eivät voi kuolla. Lisäksi Skyrimissä on lohikäärmeiden kanssa sama juttu kuin edeltäjässään porttien kanssa. Siivekkäitä paholaisia on joka nurkalla eikä niiltä saa rauhaa. Maailmassa ei ole myöskään mitään, mikä herättäisi mielenkiintoa. Jokainen luola ja kolo on kuin suoraan samasta muotista.

Skyrimin pariin olen palannut aina silloin tällöin, mutta pääjuoni jää tekemättä. Lohikärmekset eivät vain kiinnosta. En myöskään pidä siitä kun kartalla, kompassissa sekä ruudulla näkyy koko ajan joku nuoli, joka kertoo mihin mennä. Nuolen saa otettua toki pois, mutta ilman niitä on mahdotonta löytää minnekään. Tarkkoja suuntia tai vihjeitä kun ei juurikaan kerrota.

Elder Scrolls -sarjan kehityssuunnasta on käyty paljon keskustelua internetin ihmeellisessä maailmassa. Moni puhuu niin kutsutusta Dumbing down -ilmiöstä. Lyhyesti selitettynä se tarkoittaa pelien yksinkertaistamista massoille sopiviksi parempien myyntilukujen toivossa. Kaikkea on karsittu ja helpotettu satunnaispelaajien miellyttämiseksi. Aiheesta on tehty kattavia taulukoita sekä videoita, jotka paljastavat karuja seikkoja Oblivionin ja Skyrimin takaa. Toki myös vastapuoli on tuonut pöytään omat hyvät argumenttinsa, mutta surullinen totuus on nähtävissä omin silmin.