Otetaan pieni askel muistojen tielle. Useat kaltaiseni kultaisella 80-luvulla syntyneet ottivat ensikosketuksensa pelaamiseen legendaarisen 8-bittisen kulmikkailla ohjaimilla. Toki Commodore 64 ja Amiga 500 nostavat myös nostalgian tuntoja pintaan, mutta NES toi pelaamisen keskelle olohuonetta, koko perheen huviksi. Tai no, eivät omat vanhemmat pelanneet, mutta sohvan nurkalle mahtui hyvin naapurin kersat, luokkakaverit ja isoveljenkin ystäväpiiri.
Olkkarin putkitelkkari ei enää ainoastaan pyörittänyt Henryn videosta (riihimäkeläiset muistavat) lainattuja VHS-kasetteja tai MTV3:n pöllölogoa, vaan Super Marion tuttuakin tutumpi tunnari raikui viikonloppuaamut ja arki-illat. Nintendo teki minusta konsolipelaajan.
Pitkä ja vaihteleva historia
Suhteeni firman konsoleihin on vaihdellut konsolisukupolvesta toiseen. Golden Eye oli monien iltojen viihdyke yläasteella, vaikka pelaaminen vaatikin pyöräilyä kaverin kotikulmille. Wiin rosoiset grafiikat eivät innostaneet alkuvillityksen jälkeen, ja oma esikoiseni koki pelaamisen ensikertaa Wii U:n Mario Kartin rullatessa ruudulla. Jotain kuitenkin kertoo, että Wii U:n paikka oli vierashuoneen kulmassa, kun PlayStation 4 ja Xbox One asustavat olohuoneen tv-tasolla. Lopulta Switchin edeltäjä löysi paikkansa Huuto.netin myynti-ilmoituksesta.
Kaltaiselleni indiepelien suurkuluttajalle Switch (Lite) on kerta kaikkiaan erinomainen matkakaveri. Pelikatalogi pursuaa itsenäisten pelintekijöiden parhaimmistoa, sillä studiot ovat kääntäneet vanhempaa tuotantoa Nintendon uutuuskonsolille melkoisella tahdilla, eikä Switch-logo tulevien pelien julkaisutrailerissakaan ole enää ihmettelyn aihe. Jopa Microsoft on julkaissut yksinoikeustitteleistään Cupheadin ja Ori and the Blind Forestin kilpailijan alustalle.
Tarjontaa on siis runsaasti halusi sitten kiusata ihmisiä ilkeällä hanhella, ihmetellä Insiden uskomattoman komeaa taidesuunnittelua tai vaan hoitaa puutarhaa Stardew Valley’ssa. Ja parastahan on, etteivät pelit rajoitu pelkästään indieteoksiin: Nintendon yksinoikeudet Zeldan ja Marion johdolla hurmaavat, aikasyöpöt Overwatch ja Divinity: Original Sin 2 rullaavat komeasti pieneltä ruudulta, eikä Switch-pelurin tarvitse jättää futiskauttakaan väliin.
Pieniä eroja
Lite-versiosta on karsittu muutamia ominaisuuksia pois, ja laite on ylipäätänsä asteen pienempi kuin perinteinen Switch. Konsoli on itse asiassa naurettavan kevyt. Yksikkö on lisäksi kiinteä, eivätkä Joy-Con-ohjaimet lähde irti samalla tavalla kuin alkuperäisestä mallista. Samalla on jouduttu myös karsimaan HD rumble -tärinästä, infrapunakamerasta sekä liiketunnistuksesta. Ristiohjain on sen sijaan tehnyt paluun! Suurin ero on kuitenkin käyttötavoissa: Lite toimii vain käsikonsolina, eikä sitä saa telakoitua tv:n kanssa samalla tavalla kuin lippulaivamallia.
Pienistä eroista johtuen ihan kaikki pelit eivät toimi Liten kanssa, ainakaan ilman erillisiä Joy-Con-ohjaimia. Näitä nimikkeitä on kuitenkin sen verran vähän, joten asiasta ei tule ongelmaa, kunhan sen vain tiedostaa. Akun kesto vaihtelee käyttötarkoituksen perusteella, mutta tavallisessa pelikäytössä kolmen tunnin sessio onnistuu kivasti. Paketissa ei tule USB-mallista latausjohtoa, joten varavirtalähteeseen Litea ei kytketä ilman säätöä. Harmillinen homma, sillä julkisissa kulkuvälineissä ei aina ole saatavilla pistorasiaa.
Rakkautta ensisilmäyksellä
Kannettavuus, laaja pelivalikoima ja laadukas tuntuma takaavat, että Switch Lite on loistava hankinta. Jos ostaa talouden pääpelilaitetta, niin perinteinen Switch on edelleen suositeltava ihan vain monipuolisuutensa ansiosta – mutta kaltaiselleni Xboxin ja PlayStationin omistajalle Lite ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Pääsen nauttimaan japanilaisyhtiön yksinoikeusjulkaisuista niin kotona kuin reissun päällä. Nintendolla on vielä oppimista verkko-ominaisuuksien suhteen, mutta muuten Litestä ei voi olla tykkäämättä.
Ihanan keltainen, ensimmäinen käsikonsolini.
