Splinter Cell: Double Agent

Ei ole helppoa olla kaksoisagentti

Vaikka Splinter Cell onkin aina ollut nimellisesti monialustapeli, on se käytännössä ollut aina parhaimmillaan Xboxilla. Kontrollit ja pelimoottori on optimoitu Microsoftin konsolille, ja kaikki muut versiot ovat enemmän tai vähemmän onnistuneita käännöksiä. Sarjan uusin, Double Agent, on vähemmän onnistunut.

Sarjan päähenkilö, Sam Fisher, on jo monesti eläkkeelle jäänyt NSA:n agentti, jota elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain. Erään Islantiin sijoittuvan operaation aikana Sam näkee partnerinsa joutuvan ammutuksi ja kotimatkalla kuulee tyttärensäkin kuolleen. Kaikkensa menettänyt vakooja suostuu uransa vaikeimpaan tehtävään. Hän antaa teljetä itsensä vankilaan, jossa hänen pitäisi pystyä soluttautumaan pahojaan suunnittelevaan rikollisorganisaatioon.

Double Agentin lähtökohta on mielenkiintoinen: hengissä selvitäkseen ja päästäkseen järjestön sisäpiiriin Samin täytyy suorittaa erinäisiä kyseenalaisempia tekoja rikollispuolen hyväksi. Samaan aikaan hänen täytyy kuitenkin kunnioittaa lain rajoja edes jossain määrin ja pitää NSA:n puoli kärryillä siitä, missä mennään. Eri operaatioihin liittyy päätehtävän lisäksi joukko pienempiä askareita, joilla pidetään molempien kiinnostuneiden osapuolten luottamusmittaria asteikon positiivisella puolella. Viisarin tipahtaessa nollaan Samilta lähtee – petetystä osapuolesta riippuen – agentinvirka tai henki.

Valitettavasti positiiviset puolet loppuvat pitkälti tähän.

Hiljainen ja näkymätön

Double Agentin kääntämisessä PS3-muotoon on menty yli siitä, missä aita on kaatunut. Vaikka hahmoanimaatiot ovatkin ihan mallikkaasti toteutettuja, on grafiikka muuten tylsää, jopa rumaa. Etenkin ihmiset ovat rujon näköisiä. Tällaisen mutkien suoriksi vetämisen voisi vielä sulattaa, jos lopputuloksena olisi muuten sukkelasti pyörivä kokonaisuus. Vaan mitä vielä: piirtonopeus vaihtelee jotenkuten kelvollisesta täysin kelvottomaan. Pahimmillaan kameran nopea kääntäminen aiheuttaa silmäverenvuotoon johtavan sokkireaktion.

Huolimaton optimointi näkyy latausajoissakin. Double Agent nimittäin lataa usein ja pitkään. Tehtävää aloitellessa joutuu tuijottamaan Loading-tekstiä kahteen otteeseen, ensimmäisellä kierroksella tunnutaan lataavan ainoastaan se ruutu, jossa painetaan rastia toisen lataustauon käynnistämiseksi. Kiintolevylle ympättävää liki yhdeksänsadan megatavun könttiä ei selvästi käytetä ainakaan sujuvuuden parantamiseen.

Äänimaailmaa ei sentään ole Sonyn alustalle siirryttäessä ehditty raiskaamaan. Fisherin rooliin jälleen kerran palanneen Michael Ironsiden äijämäisessä intonaatiossa on samaa tenhoa kuin aina aiemminkin ja muutkin ääninäyttelijät hoitavat leiviskänsä tyydyttävästi. Ammuskelusta sen sijaan puuttuu samanlainen munakkuus kuin oikeista räiskintäpeleistä, mutta liipaisinherkkyyttä nyt pidetään Splinter Celleissä muutenkin negatiivisempana luonteenpiirteenä kuin vaikkapa Blackissa.

Hipsuttelemalla menestykseen

Ohjaus on suurimman osan ajasta toimivaa, mutta veteen hypätessä katoaa holtti täysin. Fisher liikkuu vedessä tiiliharkon sulavuudella, korkeussuunnassa liikkuminen onnistuu satunnaisesti, ja vedestä nouseminen vaatii kärsivällisyyden lisäksi tuuria. Näkymättömien vedenalaisten kallionkielekkeiden vangiksi joutunut pelaaja saattaa joutua turvautumaan viimeisimmän tallennuksen palauttamiseen vapautuakseen syvyyksien kahleista.

Kameran käyttäytymistä ei voi myöskään ylenpalttisesti kehua. Oikeanlaisen kuvakulman löytäminen on usein hankalaa. Esimerkiksi seinää vasten painauduttaessa ei näy muuta kuin se seinä johon nojataan. Kun ottaa huomioon, miten tärkeää Samin kaltaiselle murtautujakaverille on erilaisten ahtaiden kolojen hyödyntäminen, kamerakulmia näissä tiloissa ei ole harkittu ihan loppuun asti. Ampuminen sentään toimii: kun aseet otetaan esiin, muuttuu kuvakulma lähes ensimmäiseksi persoonaksi. Oikein tarkkaan tähdätessä hengitykseen tahtiin liikkuvan jyvän saa vakautettua hetken ajaksi pidättämällä hengitystä. Vartiomies ei ehdi edes huomata, mikä häneen iski. (Vinkki: sen halkaisija on 5,56mm.)

SIXAXISin liikkeentunnistusta käytetään säästeliäästi mutta ihan näppärästi: lukkojen tiirikointi tapahtuu kallistamalla ohjain oikeaan kulmaan, jolloin haittalevy tökitään sivuun. Tämä toistetaan jokaiselle levylle erikseen. Saman olisi tietysti voinut toteuttaa tatinkäännöillä, mutta tuleepahan jotain käyttöä kallisteluominaisuudellekin.

Pahinta Double Agentissa ovat bugit. Ainakin kerran peli jäi niin pahasti jumiin, että jouduin käynnistämään konsolin uudestaan, lisäksi äänten pätkimistä ja selkeitä grafiikkavirheitä oli havaittavissa aika ajoin.

Luottamuspula

Splinter Cell: Double Agentin kaltaisissa peleissä on surullista se, että hyvä lähtökohta pilataan huonolla toteutuksella. Kiinnostavan tarinan ja luottamusmittareiden tuoman lisämausteen vastapainoksi on heitetty kelvoton tekninen toteutus ja onneton pelattavuus. Kaikkien asianosaisten kannalta on vain parempi, että Ubisoft julkaisee seuraavan Splinter Cellin yksinoikeudella Xbox 360:lle. Näin muiden konsolien omistajat eivät joudu Convictionin käännöksen takia pettymään.