Colin McRae: Dirt

Siinä missä yksi jos toinenkin rallipeli on syntynyt, elänyt ja kuollut, skottikuljettaja Colin McRaen nimikkopelit jaksavat porskuttaa osasta toiseen. Vuonna 1998 säväyttäneestä esikoisesta on kuljettu pitkälle, mutta silti pelit ovat aina pitäneet kiinni juuristaan. Nyt uudella laitesukupolvella Codemasters on viimein käynyt etsimään sarjaan tuoretta näkökulmaa, joka ravistelisi pölyt mammutin turkista ja houkuttelisi uutta yleisöä lajin pariin. Työn tuloksena syntyi Dirt.

Erikoiskokeilla ajettava ralli on Dirtissä yksi pääosan esittäjistä, mutta ei suinkaan ainoa. Sisällöltään peli on kulkenut kohti alkuperäisen Xboxin RalliSport Challengea, sillä paketista kuoriutuu niin mäkiajoa kuin rallikrossiakin. Välillä päästään jopa ajamaan rantakirpuilla ja raskailla rekoilla. Eri luokat tulevat tutuksi uratilassa, jonka rakenne muistuttaa pyramidia. Pelaaja aloittaa rakennelman alimmalta tasolta pyrkien keräämään kisatapahtumista riittävästi pisteitä seuraavien kerrosten avaamiseksi.

Peli antaa kiitettävästi tilaa luoda omaa uraa. Kaikkia kisoja ei ole pakko ajaa, vaan halutessaan voi esimerkiksi keskittyä ajamaan rallikrossia ja muita tiivistunnelmaisia ratakilpailuja. Vaihtoehdot kuitenkin kaventuvat mitä ylemmäs päästään. Pyramidin huipulla odottaa kilpailu mestareiden mestarin maineesta, kun McRae ja kommentaattorina valikoissa esiintyvä Travis Pastrana pistävät ajotaidot koetukselle. Voittajaa odottaa McRaen itse suunnittelema R4-prototyyppiauto.

Vanha taika on poissa

Kelloa vastaan kurvailu on kokenut uudistusten myötä kolauksen, joka varmasti sattuu sarjan kovimpiin faneihin. Vaikka uratilan rinnalla tarjotaan pelkkiin ralleihin keskittyvää Championship-tilaa, tunnelma ei yksinkertaisesti ole entisellään. Dirt on aiempaa epärealistisempi ja äkkipikaisempi. Peli tuo mieleen extreme-urheilupelit, jotka jäljittelevät tosimaailman lajeja, mutta esittävät asiansa liioitellusti. Kun Dirtissä syöksyy neulansilmään 150 kilometrin tuntinopeudella, lyö liinat kiinni hetkeä ennen kuolettavaa törmäystä ja poistuu mutkasta ehjin nahoin, ymmärtää miksi.

Ajamisesta puuttuu lennokkuus, josta sarja tunnetaan. Nelivetoisilla ralliautoilla hienovaraiset sivuluisut jäävät vain haaveeksi, eikä kaasun kanssa pääse revittämään kuin lähinnä kevyillä ja tehokkailla rantakirpuilla. Näennäisestä kitkasta huolimatta tuntuma tiehen on kuitenkin edelleen irrallinen. Jos tapahtumia seuraa konepeltikamerasta, ratin takaa tai kuljettajan silmistä, auton käyttäytyminen vielä menettelee, mutta lintuperspektiivistä seurattuna meno on sen näköistä vaappumista, että realismia kaipaavat kaikkoavat muille maille.

Erikoinen ajomalli tekee myös ratin käytöstä hankalaa. Vaikka väkevä voimavaste yrittää kaikkensa houkutellakseen pelaajan käyttämään ohjauspyörää, auton hidas reagointi ratin liikkeisiin pakottaa nappaamaan peliin paremmin soveltuvan pädin käteen. Välittömän ohjaustuntuman puuttuessa varsinkin korjausliikkeitä liioittelee helposti, mikä johtaa puskakierrokselle.

Ojien kahlausta Dirt ei sentään salli, koska vauriomalli on ajofysiikkaa armottomampi. Vaikeimmalla vaikeustasolla matka katkeaa helposti jo ensimmäiseen virheeseen. Keskimmäiset pykälät antavat auton ottaa muutamia tärskyjä ennen lopullisen tuhon tervehtimistä. Vain helpoimmalla tasolla auto ei lopullisesti jää tienposkeen, vaan kärsii lähinnä tuntuvasta ulkonäön ja suorituskyvyn heikkenemisestä. Jos vaurioitumisesta jotain parannettavaa haluaisi löytää, peli saisi antaa hieman enemmän aikaa tutkia kolarissa syntynyttä vikaa ennen keskeytysruudun ilmaantumista. Hätäisen ilmoituksen vuoksi osa vaurioiden visuaalisesta herkusta jää näkemättä.

Vaikka varsinainen ajokokemus jää mustavalkoiseksi, kapeiden erikoiskokeiden taittamisessa on silti oma jännitysmomenttinsa. Juuri ja juuri peltilehmän mentävällä kinttupolulla taiteilu on kovissa nopeuksissa huikean näköistä touhua, kun puunoksat kurkottelevat auton kylkiä ja penkkojen heinikot vain vilistävät silmissä. Kuin jännitystä korostaakseen kartturi jättää monia vaaran paikkoja ilmoittamatta ja keskittyy lähinnä latelemaan mutkien jyrkkyyksiä ja suorien pituuksia.

Kuuteen eri maailmankolkkaan sijoittuvat muutaman EK:n mittaiset rallit eivät kauaa pelaajaa pidättele, joten tuoreita haasteita rupeaa kaipaamaan jo illan parin jälkeen. Krossiratojakaan ei ole kuin kourallinen ja mäkiajon puolella tarjoillaan vain kaksi etappia, joista toinen on kuuluisa Pikes Peakin nousu. Osa erikoiskokeista ajetaan jopa kahteen suuntaan.

Valtaosa pätkistä on kuitenkin mainioita realistisine leveyksineen, kinkkisine pomppuineen ja voimakkaine korkeuseroineen. Krossiradat puolestaan höykyttävät autoa niin, että jouset paukkuvat. Tienpintojen osalta erot ovat mitättömän pienet, eikä välttämättä edes asfaltilta soralle siirtymiseen tulisi kiinnitettyä erityistä huomiota ilman valtoimenaan käsissä tärisevää ohjainta. Pidon yksipuolisuudesta johtuen autojen kohtuulliset hienosäätöominaisuudetkin menevät hukkaan, kun perusasetukset toimivat hyvin tiellä kuin tiellä. Kotoisista lumikeleistä on turha haaveilla, koska pohjoismaat ovat jääneet kattauksen ulkopuolelle.

Sadan pelaajan moninpeli

Rallikrossissa rataa kiertää parhaimmillaan kymmenen autoa. Kamppailu sijoista on tekoälyä vastaan tiukkaa – edellyttäen tietysti omaa taitotasoa vastaavaa vaikeusastetta. Kolareita syntyy silloin tällöin ja tietokoneen ohjaamat kuljettajat tekevät satunnaisia virheitä myös omia aikojaan. Siitä huolimatta olisi ollut mahtavaa kruisailla ratoja kavereiden kanssa. Moninpeliominaisuudet rajoittuvat vain verkkoon, jossa voi ajaa erikoiskokeita ja mäkiajoa maksimissaan sadan muun pelaajan kanssa. Käytännössä radalla ei kuitenkaan näy kuin oma auto; sijoituksia seurataan vain tosiaikaiselta tuloslistalta. Teknisesti moninpelissä ei ole suuria vikoja, ja ennen kisan käynnistymistä pelaajat saavat myös mahdollisuuden äänestää mieluistansa pätkää muutamasta vaihtoehdosta.

Jaetun ruudun moninpelin ja verkossa ajettavien rallikrossien uupuminen saattaa johtua pelimoottorin rahkeiden loppumisesta, sillä paikka paikoin ruudunpäivitys joutuu yksinpelissäkin koetukselle. Pahimmillaan hidastumiset ovat useiden autojen taistellessa ruudulla rinta rinnan, mutta täydellistä sulavuutta ei saavuteta edes erikoiskokeilla. Toisaalta grafiikkakin on sitten huippuluokkaa. Realistisimmillaan se hipoo jo fotorealismin käsitettä. Harvoin pelissä tekee mieli kaivaa aurinkolasit esiin, jotta keskellä synkkää metsää auringossa loistava hiekkatie ei sokaisisi näkyvyyttä. Jos autojen perään olisi vielä saatu yhtä voimakkaan reaktion luova pölyvana, ei audiovisuaalinen taso jättäisi juurikaan toivomisen varaa.

Pikkunäppärä ulkokuori kätkee sisäänsä kevyen kaahailun, joka jättää itsestään lopulta pikaisen läpileikkauksen maun. Uudet luokat ovat hyvä lisäys, mutta vastapainoksi mikään rallin muoto ei tunnu erityisen syvälliseltä. Ajoneuvovalikoiman monipuolisuus ja pelin helppo sisäistettävyys ovat sen suurimmat valttikortit, jotka varmasti myyvät tuotetta uudelle yleisölle. Siitä huolimatta edes Italian ihastuttavilla pikkuteillä perinteisen rallin ystävä ei pääse täysin irti alitajuisesta ajatuksesta, ettei Dirt ole sitä, mitä Colin McRae -sarjalta olisi odottanut.