Warhawk

Nyt tarkkana, paljastan Warhawk-pelin juonen: Chernova ja Eucadia ovat sodassa, ja yrittävät tappaa toisensa. Juoni kerrottu. Yksinpeliä mukaan on ympätty vähemmän kuin tarinaa, joten kyse on yksinkertaisesti siitä, miten hyvä moninpeli Warhawk on. Ja onhan se: parhaimmillaan 32 pelaajan huippusulava taistelutanner ja yksi parhaiten toteutetuista moninpeliräiskinnöistä PS3:lla.

Kun Warhawk ensimmäisen kerran esiteltiin, siihen oli suunnitteilla jonkinlainen yksinpelikin. Vuoden 2007 alkuun mennessä kehitystiimi Incognito oli päättänyt keskittyä pelkästään moninpeliin, ja julkaisukin tulisi tapahtumaan – ei Blu-Ray-levyllä, vaan – verkossa. Warhawk ehti olla ladattavissa PSN-storesta jonkin aikaa, ennnenkuin myyntipaketti BT-kuulokemikrofoneineen pääsi kauppojen hyllylle. Versiot ovat identtiset, joten valintaan näiden välillä vaikuttaa lähinnä langattoman mikrofonin tarve ja se, haluaako lainailla peliä kavereille. Tietysti kaupasta ostettuna peli on tuplasti kalliimpi, eli noin normaalipelin hintainen, mutta toisaalta sillä on jälleenmyyntiarvo.

Autot, tankit, lentokoneet

Warhawk eroaa tyypillisestä räiskinnästä siinä, että jalkaväkitaisteluun painottumisen sijaan se heittää ajettavaksi ja lennettäväksi valtavan määrän erilaisia kulkuvälineitä. Jeeppiin mahtuu kuljettajan lisäksi konekiväärimies, tankin matkustaja voi työntää päänsä luukusta ja hyökätä sieltä koko arsenaalillaan ja nopeaan paikasta toiseen siirtymiseen paras väline on tietysti pelin päähenkilö, Warhawk-hävittäjä. Kartalta löytyy myös kahdenlaisia tykkitorneja: kertalaakista tappavia ohjuksia ampuvia ja järeällä konetykillä varustettuja.

Kaikilla vehkeillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Jeepit ovat nopeita maallaliikkujia, joilla on helppo siirtyä kahden tukikohdan väli. Toisaalta ne ovat äärimmäisen haavoittuvaisia, miinat ja singon ammukset tekevät niistä nopeasti selvää jälkeä. Ampuja kannattaa aina pitää mukana, sillä kuski yksinään saa vahingoitettua vastustajia vain ajamalla näiden yli. Tankit taas ovat kömpelöitä ja hitaita, mutta niiden tykit tekevät pahaa jälkeä vihollisille. Lisäksi ne antavat mukavasti suojaa matkustajilleen.

Ehkä hauskin menopeli on itse Warhawk. Pystysuuntaisesti nouseva ja laskeva mutta nopeasti vaakalentoon singahtava hävittäjä voidaan lastata tuhottomalla kasalla erilaisia ohjuksia, pommeja ja puolustusvälineitä. Kaikkia näitä täytyy oppia käyttämään, sillä maasta tai ilmasta iskevät uhkat voivat pyyhkäistä noviisimman lentäjä-ässän taistelukentän kartalta silmänräpäyksessä.

Tietysti Warhawkissa pystyy liikkumaan jalallakin, mutta varsinkin kaikkein isoimmat kartat ovat sitä kokoluokkaa, että yhden matsin aikana ei välttämättä ehdi juosta kentän laidalta toiselle. Olettaen että vaarallisesta matkasta ylipäätään selviäisi hengissä.

Muotoa on siinä harvanlaista

Warhawk sisältää kolme eri moninpelimuotoa: joukkuetappomatsi, lipunryöstö ja vyöhykkeet. Joukkuetappomatseissa luonnollisesti yritetään kerätä mahdollisimman suurta pistesaalista nitistämällä mahdollisimman monta vihollistaistelijaa. Lipunryöstössä taas yritetään viedä vastustajan tukikohdasta lippu ja kuljetettaa se omaan tukikohtaan; tämä toistetaan yleensä kolme kertaa. Vyöhykkeissä vallataan tukikohtia ja yritetään pitää ne hallussa mahdollisimman pitkään.

Lipunryöstö ja vyöhykkeet ovat huomattavasti enemmän joukkueiden yhteistyötä edellyttäviä pelimuotoja kuin puhdas tappomatsi. Lipunryöstössä osan joukkueesta kannattaa puolustaa omaa tukikohtaa samalla kun loput pyrkivät viemään vastustajan lipun. Ryöstön jälkeen täytyy puolustaa lipunkantajaa, jotta tämä saa hengissä kuljetettua saaliin omaan tukikohtaan. Tilanne mutkistuu, jos molemmat joukkueet pitävät hallussaan toisen joukkueen lippua, sillä onnistuneen ryöstön suorittamiseksi oman lipun täytyy olla paikallaan. Yleensä pisteensaalistus kulminoituukin tilanteeseen, jossa molempien tukikohtien päällä käydään hurjaa sotaa lipunkantajien hengestä. Puolen tunnin kierroksen aikana ei useinkaan päästä vaadittuun kolmeen ryöstöön, vaan voittaja ratkeaa yhdellä vaivaisella pisteellä.

Vyöhykesodassa kentälle on ripoteltu pariton määrä tukikohtia. Kukin tukikohta hallitsee ympäröivää maa-alaa vaihtelevalla säteellä. Pistesaalis kasvaa hallitun alueen koon perusteella, ja omien tukikohtien valtasädettä voi kasvattaa heikentämällä vastustajan lähimpiä tukikohtia. Vihollisten hallitsemat alat eivät voi ristetä, mutta kytkemällä omat alueensa toisiinsa joukkue saa lisäpisteitä.

Näe uusia maita, tapa uusia ihmisiä

Jos ei Warhawk juhli pelimuodoilla, ei karttojenkaan määrä päätä sekoita, niitä on vaivaiset viisi. Kartoista voi sulkea osan alueesta pois, jos pelaajia on vähemmän kuin maksimimäärä. Maisemat ovat persoonallisia vaihdellen Motorstorm-tyylisestä autiomaasta tuhotun pilvenpiirtäjäkaupungin tornien huippuihin. Kartat ovat lähes täysin symmetrisiä, joten niissä ei kumpikaan joukkue saa etua alkusijainnistaan.

Valtavat kartat voisivat äkkiä käydä yksinäisiksi, jos niillä ei olisi väkeä, mutta 16 vastaan 16 -taistoissa hiljaisen nurkan löytäminen ei olekaan yksinkertaista. Kun tukikohtaa puolustaessa päälle vyöryy muutaman tankin ja lentokoneen hyökkäysaalto, sinko kutistuu käsissä eivätkä tykkitornin seinät enää tunnukaan niin suojaisilta. Sodan mittakaava ei ole ehkä massiivinen, mutta suuri kumminkin, ja kun jokainen ruudulla näkyvä taistelija on toisen ihmisen ohjaama, on jännitys ihan eri tasolla kuin missään yksinpelimittelöissä.

32 pelaajan moninpeli onkin teknisesti ihailtava suoritus. Havaittavaa verkkoviivettä ei juuri ole, ja häiritseväksi se ei muodostu lainkaan. Ohjaus pysyy jatkuvasti tarkkana, ruudunpäivityksestä ei saa kaivettua etsimälläkään mitään valitettavaa ja puhekin tuntuu kulkevan pätkimättä. Kun tähän yhdistetään vielä mukiinmenevä grafiikka ja kartan laidalta toiselle ylettyvä piirtoetäisyys, on kasassa esimerkillisen hyvin toteutettu toimintapeli.

Toimivaa visuaalista puolta tukee olennaisuuksiin panostava äänimaailma. Tykkitornin hydrauliikan pitämä vieno ininä, yli lentävien lentokoneiden ujellus, ajoneuvojen moottorien ärjyntä sekä joka puolelta kuuluvat räjähdykset ja laukaukset toimivat etenkin monikanavaisena erinomaisena tunnelmanluojana. Musiikkia ei pelin aikana juuri kuule, eikä sitä oikeastaan kaipaakaan. Sodan äänien sinfoniassa on taustamusiikkia tuho-oopperalle.

Ikuinen sota

Warhawkia voi pelailla joko puhtaasti hauskanpitomielessä tai enemmän suorittaen. Sony on iskenyt verkon täyteen sijoituspalvelimia, joilla pelatessa omat suoritukset tallentuvat virallisiin tietokantoihin. Sijoituspalvelimilla pelatessa jokaisesta pelistä voi ansaita pisteitä ja kunniamerkkejä, tietyn pistemäärän saavuttamalla ja omistamalla vaaditut kunniamerkit nousee arvoasteikossa sotamiehestä aina kenraaliksi asti. Lisäksi eri aseiden ja kulkuvälineiden ansiokkaasta käytöstä voi saada palkintonauhoja tai mitaleita.

Hauskanpitoa taas voi harrastaa pelaamalla ei-sijoituspalvelimilla, jollaisen pystyy luomaan itse. Kun alkaa pyörittää palvelinta, ohjelma testaa verkon nopeuden ja päättelee sen perusteella pelaajien maksimimäärän. Palvelimelleen voi luoda kiertolistan, jolla määrätään pelissä käytettävät kartat ja pelimuodot. Lisäksi pelien asetuksia voi säätää, kuten kuinka paljon vahinkoa joukkuetoverit aiheuttavat toisilleen ja voiko lipunryöstössä lippua kuljettaa lentokoneessa. Oman konsolin voi myös asettaa sijoituspalvelimeksi.

Julkisen Internetin lisäksi Warhawkia voi pelata myös lähiverkossa tai jopa neljän pelaajan kesken yhdellä pleikkarilla. Yhden konsolin moninpeli on toteutettu harvinaisen mutkattomasti: liittyminen tapahtuu yhdellä napinpainalluksella, mikä jakaa ruudun välittömästi kahtia. Neljän hengen ryhmä voi osallistua verkkopeleihinkin yhdellä koneella. Palvelimen asetuksissa voidaan päättää, voivatko saman koneen pelaajat olla eri joukkueissa vai pakotetaanko heidät samalle puolelle. Vaikka Warhawkia ei ensimmäisenä luokittelisi party-peliksi, voi hyvin kuvitella pienen äijäporukan viihtyvän sen äärellä illan jos toisenkin.

Moninpelinä Warhawk on ehdottoman onnistunut tapaus, mutta yksinpelin puute kaivelee jonkin verran. Pelin oppii vain pelaamalla, mutta jonkinlainen opetusosuus olisi voinut olla hyvä lisä edes muodon vuoksi. Aseiden valintaan ja kulkuvälineiden käyttöön vinkkiä antavat opasteet kyllä vilahtavat ruudulla, kun ensimmäisiä kertoja astutaan autoon tai lentokoneeseen, mutta varsinkin aloittelijan keskimääräinen elinikä taistelun temmellyksessä lasketaan sekunteina, joten kaikkia ohjetekstejä ei ehdi edes lukea. Oppimiskynnyksestä on paha puhua, jos peli-into lopahtaa jatkuvaan hengenlähtöön. Jos moninpelit kuitenkin kiinnostavat, tämän kynnyksen yli kannattaa pyrkiä.