Burnout Paradise

Kun kolaroinnista tuli hauskaa

Kirjailija J.G. Ballardin vuonna 1973 julkaistu romaani Crash ja David Cronenbergin samanniminen elokuvasovitus kuvasivat autokolarien outoa viehätystä. Törmäily nähtiin kirjassa epätoivoisena läheisyyden tavoitteluna. Auto-onnettomuuksia kuvaa myös Criterion Gamesin miljoonamyyntiin yltänyt Burnout-pelisarja, joskin enemmän kieli poskessa kuin Ballardin vakava romaani. Burnoutissa korostetaan kolarien adrenaliinia nostattavaa aspektia. Toisin kuin autopeleissä yleensä, pelin tavoitteena ei ole välttää törmäilyjä, vaan hakeutua niihin. Mitä enemmän peltiä menee ryttyyn, sitä paremmat pisteet ja sitä näyttävämpi on hidastettuna herkuteltava törmäily. Burnout tarjoaa kolarointia ilman kuljettajia ja jalankulkijoita. Kyse on siis metallin vääntymisestä, ei Carmageddon-tyylisestä mässäilystä. Burnoutit ovat osoittaneet, kuinka hauskaa virtuaalikolarointi voi olla.

Sarjan uusin, Burnout Paradise, uudistaa konseptia jonkin verran. Criterion maalasi itsensä nurkkaan edellisillä peleillä, jotka olivat laadustaan huolimatta liian samanlaisia. Uudessa Burnoutissa hyödynnetään Grand Theft Autojen muodikkaaksi tekemää avointa pelimaailmaa. Tutkittavana on laaja Paradise City. Kolarihulluun kaupunkiin kuuluu pelaajan tukikohtana toimivaa romuvarastoa, korjaamoa, bensa-asemaa, keskustaa, kukkuloita ja ranta-alueita. Tutkittava alue on uskomattoman laaja ottaen huomioon, että Burnout Paradise säilyttää sarjan tavaramerkin, loistavan grafiikan. Tekijät ovat tosin joutuneet tekemään pieniä myönnytyksiä, kuten jättämään säätilojen ja ajan vaihtelut pois. Siitä huolimatta Paradisen kaupunki on loistava visuaalinen ja pelimekaaninen saavutus, joka jättää useimmat aiemmin nähdyt avoimet pelialueet varjoonsa.

Peli alkaa ruohonjuuritasolta. Ensimmäisellä peluukerralla annetaan alle romuttamolle valmis karmea amerikanrauta, jolla pitäisi voittaa muutamia kilpailuja. Eteenpäin pääsee keräämällä virtuaaliajokorttiin voittoja. Kilpailu käynnistyy liikennevaloihin pysähtymällä. Kilpailuja on muutamaa eri tyyppiä: on normaalia kilpa-ajoa, muiden kiilaamista radalta, selviytymishaasteita, stunttiosioita sekä aikaa vastaan ajamista. Vaihtelua voisi tosin olla enemmänkin, sillä haasteen sisältäviä liikennevaloja on Paradisen kaupungissa valehtelematta useita tuhansia. Pelaaja leipääntyy toistoon ennemmin tai myöhemmin, sillä yksinpelin läpäisyyn kuluu useampia kymmeniä tunteja.

Välillä onkin hyvä päästää höyryjä uudessa Showtime-muodossa. Showtime korvaa edellisistä peleistä tutun, perustörmäilyä sisältäneen ja Ballardin kirjan nimeä mukailleen Crashin. Periaate on edelleen sama, sillä pelaaja saa pisteitä kolaroinnista. Pisteitä kertyy sitä enemmän, mitä enemmän romua syntyy. Showtimen voi kytkeä päälle missä tahansa vaiheessa peliä, myös kesken verkkopelin ja muiden haasteiden. Uudessa tulokkaassa ei ole risteyksiä, jossa liikenne liikkuu tietyllä tavalla. Tämä on askel taaksepäin, sillä edellisten Burnoutien suola oli oikean osumakohdan etsiminen ja huippupisteiden keräily. Showtime tuntuukin vain päälle liimatulta osiolta, joka on mukava pieni lisä varsinaiseen peliin. Ei mitään muuta.

Paratiisi

Autoja on tarjolla kattava valikoima. Menopeleillä on nyt omat, aitoja merkkejä mukailevat valmistajansa. Oikeita autoja ei siis vieläkään pääse hajottamaan. Jotkut voivat pettyä siihenkin, että autoja ei monien muiden kaahauspelien tavoin voi virittää. Ainoastaan väriä voi muuttaa, muuten raudat ovat konehuoneen osalta kiveen hakattua mallia. Kärryt ottavat kilpailujen aikana vahinkoa, mutta romuttumista ei oteta Burnouteissa turhan vakavasti. Täysin tuhoutunut auto palaa radalle hetkeä tuhoutumisensa jälkeen ja lommot saa korjattua ajamalla pysähtymättä korjaamon läpi. Mukana on edelleen nitromittari, joka sekin täyttyy näppärästi huristelemalle bensiiniaseman pumppujen vierestä. Pysähtyminen on Burnout Paradisessa tarpeen vain uusia kilpailuja aloitettaessa sekä silloin, jos haluaa keskeyttää kilpailun. Peli ei kumma kyllä tarjoa vaihtoehtoa aloittaa menetettyä kilpailua alusta. Jos käynnissä olevan haasteen haluaa lopettaa, täytyy pysähtyä paikoilleen ja odottaa muutama sekunti. Tämä ärsyttää etenkin pelin loppuvaiheessa, jolloin pelattavaa on vähemmän.

Ajomalli on kolikkopelityylinen. Realismista ei ole tietoakaan ajajien kaahaillessa tuhatta ja sataa. Nitroa käyttämällä ajopelit kiihtyvät naurettaviin nopeuksiin, mikä on varmasti Burnout-pelaajien mieleen. Ohjaus toimii Xbox 360:llä saumattomasti. Peliä on kuitenkin helpotettu hieman suuren yleisön kosiskelemiseksi. Ajaminen ei ole enää aivan yhtä anteeksiantamatonta kuin edellisissä Burnouteissa ja tehtävätkin läpäisee suuremmalla todennäköisyydellä kuin ennen. Tämä ei ole huono asia saavutuspisteiden keräämistä ja nopeaa etenemistä ajatellen, mutta vaikeutta haluavien pitää odottaa aivan yksinpelin kalkkiviivoille saakka.

Yksinpelissä riittää tahkottavaa useamman ihmisiän verran. On silti ilahduttavaa huomata, kuinka hyvin Criterion on hoitanut verkkopelin Xbox 360:lla. Verkko-osioon siirrytään näppärästi ristiohjaimella. Siinä missä useimmissa nykypeleissä verkkopelin käytännön asiat hoidetaan kankeassa valikossa, Paradisessa kaupunki itsessään on suuri kokoontumisalue. Pelaaja voi ajaa ympäri kaupunkia odottaessaan pelin järjestäjän ratkaisuja. Verkossa voi pelata joko normaaleja kilpailuja tai haasteita. Haasteet sisältävät muun muassa temppukilpailuja ja yhteistyöhaasteita. Vaihtoehdot on ennalta määrätty tietylle pelaajamäärälle, joten kahden tai neljän pelaajan kilpailuissa on pelattavissa eri kokoelma haasteita. Verkkopeli toimii hyvin, mutta vaatii toimiakseen kovalevyllä varustetun konsolin. Pelkkä muistikortti ei tekijöiden mukaan riitä tietojen tallentamiseen.

Voimannäyte

Burnout-sarja on aina tunnettu hienosta grafiikastaan ja myös Paradise on todellinen visuaalinen voimannäyte. Avoin pelialue tekee korkeana pysyvän ruudunpäivityksen ja terävän grafiikan erityisen ihailtavaksi suoritukseksi. Autolla ei sentään pääse huristelemaan aivan missä tahansa. Suurin osa kaupungista on aidattu, mutta oikoreitit ja salapaikat luovat illuusiota aidosta maailmasta. Vesisade ja yö jäävät vielä odottamaan seuraavaa Burnoutia, mutta nykyiselläänkin Paradise on yksi Xbox 360:n näyttävimmistä peleistä. Ostopäätöstä tehdessä kannattaa kuitenkin huomioida, että peliä on helpompi pelata korkearesoluutiotelevisiolla. Allekirjoittaneen perustoosalla esimerkiksi minikartasta oli vaikea saada selvää.

Äänimaailma on samaa peruskauraa, jota olemme Electronic Artsin kaltaiselta suuryhtiöltä tottuneet odottamaan. Ääniraita on koottu isolla rahalla, mutta suurin osa kappaleista on Avril Lavignen kaltaista roskaa. Pelin tunnussävelmänä toimiva Guns ’N Rosesin kappale Paradise City pelastaa tosin paljon. Ääniraita toimii Grand Theft Autoja kopioivalla radioperiaatteella, mutta kanavia on valitettavasti vain yksi. Kanavalla hääräävä, pelivinkkejä jakava dj on yksi videopelihistorian ärsyttävimmistä äänistä. Muut efektit ovat onneksi hyviä ja pääsevät oikeuksiinsa kunnon laitteistolla.

Burnout Paradise on loistava kaahailupeli. Se uudistaa Burnout-konseptia juuri sopivasti pitääkseen pelikokemuksen tuoreena. Monet pettyvät varmasti siihen, että Criterion ei ole jatkanut aiempien Burnoutien hyväksi havaitulla linjalla, vaan vienyt sarjaa rohkeasti eteenpäin. Showtime-muoto, honottava dj ja muutamat kummalliset pelattavuuteen liittyvät ratkaisut kummastuttavat, mutta eivät pilaa nautintoa. Burnout Paradise on hyvällä tavalla nykyaikainen peli aina hienoa grafiikkaa ja jo lähes kirosanaksi muodostunutta avointa pelimaailmaa myöten. Jos konkreettista vahinkoa aiheuttamaton autokolarointi kiinnostaa, Burnout Paradise on sinun pelisi.