Persona 3

Varoitus: Allekirjoittanut ei ole pelannut Persona 3:ta läpi siitä huolimatta että, kyseinen tekele seisoi odotuslistan kärkipäässä reilun kahden vuoden ajan. Pelattu versio oli vieläpä NTSC-mallia, joka putosi iloisesti postilaatikkoon julkaisussa. Empiirisen tutkimustyön, ahkeran haastattelun ja havaitun kokemuksen välinen yhteys on silti osoittanut, ettei peli muutu juuri miksikään sen viidenkymmenen tunnin jälkeen, minkä allekirjoittanut kerkesi peliin uppoutua. Arvostelu pyrkii objektivismiin siitä huolimatta, että kirjoittaja potee pahanlaatuista fanipoikamaisuutta ja tilivelvollisuutta hartaasti odottamaansa peliä kohtaan. Olosuhteiden pakosta ykkösfanin ja Persona 3:n yhteinen elontie sai päätepisteensä ilman ennakkovaroitusta, ilman syytä. Allekirjoittanut aikoo korjata virheensä, ja muuttaa todellisuuden kulkua viimeistään kesän pikkutunneilla. Silti, kaikesta huolimatta, tässä vilpittömimmät huomioni Atluksen uniikista ja ajan hengen mukaisesta teoksesta. Kiitos.

Seksikkyyden personifikaatio

Persona 3 on kuin tietylle ikä- ja kulttuuriryhmälle täydellisesti räätälöity kurkistusaukko japanilaiseen high school -elämään. Sen viimeistelty, tyyliä ja koppavuutta säteilevä maailma hahmoineen on täydellinen sekoitus kaikkea, mitä Neon Genesis Evangelioniin, filosofiaan, estetiikkaan, seifuku-tyttöihin ja murrosiän oikukkaisiin fiksaatioihin rakastunut nuori mies voisi kaivata. Kipeät ihastukset? Löytyy. Kuin catwalkeilta revityt, kustomoituihin koulupukuihin pukeutuvat aikalaiskuvaukset nuorista? Kyllä vain. PMS-oire -viittaukset, okkultismista mutkattomasti ammentava juoni, lähes kaikkivoipa ja hiljainen vetäytynyt sankari... Persona 3 sisältää kaiken, mitä kenties juuri sinä - kuvauksesta itsesi löytävä - voisit odottaa. Persona 3 onnistuu ilmiömäisesti yhdistämään japanilaisen pop-kulttuurin ja JRPG:n kevyen pelimekaniikan. Genrensä edustajana toista vastaavaa ei ainakaan Suomen markkinoilta löydy, joten Atluksen yllätyshitin soisi löytyvän kesään mennessä jokaisen itseään kunnioittavan otakun tai RPG-pelaajan hyllystä.

Pelin asetelma on nerokas, sillä ympäröivä maailma on jokaiselle japanilaiskulttuuriin tutustuneelle omituisella tavalla tuttu, kodikas. Toisin kuin useimmissa roolipeleissä, hahmot eivät pukeudu mithril-stringeihin, miehen kokoisiin claymore-miekkoihin ja fantasia-henkeä hehkuviin kaapuihin. Henkilögalleria on moniulotteinen, ja sisältää juuri sellaisia persoonallisuuksia, joita varmasti useiden pelaajienkin kaveriporukoissa on. Sen sijaan pelin hiljainen ja nimetön päähahmo on kuin tabula rasa, tyhjä taulu. Pelaaja antaa päähahmolle nimen, ja omilla valinnoillaan saa alter egonsa tuntumaan pelottavasti itseltään. Mistään Mass Effect/Oblivion -tyylisestä valinnanvapaudesta ei ole silti syytä puhua. Kyse on vain siitä, että Persona 3:n maailma on lähes kuten omamme. Samalla se on silti uudenkorea, ja sopivasti vieras, jotta jonkinlainen "siellä olon" tunne pääsee vaikuttamaan pelikokemukseen. Tiivistettynä, tätä lähemmäksi suomalainen ei pääse pleikkari kakkosellaan kokeilemaan, miltä tuntuisi olla japanilainen, supervoimilla varustettu opiskelija (nais)kauneutta tulvivassa ympäristössä.

Pelin tarina keskittyy alussa lapsuutensa kotikaupunkiin muuttaneen lukiolaispojan elämään. Nimetön päähahmo esitellään tyylikkäässä alkuanimaatiossa hyvin Shibuya-tyylisessä, kiireisessä katukuvassa. Hahmo etsii uuden koulunsa asuntolaa, ja lopulta löytää asuinpaikkansa. Matka ei kuitenkaan ole erityisen lupaava, sillä kellon lyödessä kaksitoista yöllä koko kaupunki muuttuu. Vihertävä kuu langettaa pahaenteisen valonsa veren täyttämään katukuvaan. Pystyssä seisovat ruumisarkut asuttavat kaupunkia, joka vielä hetki sitten oli normaali. Ilmeettömästi kulkeva päähahmo ei juuri tästä välitä, vaan suuntaa kohti päämääräänsä. Löydettyään asuntolansa anonyymi sankarimme kohtaa nuoren Pharos-nimisen pojan. Pharos pyytää, että asuntolan uusi asukas täyttäisi sopimuksen; pikkuprintistä viis, kunhan uusi asukas vain hyväksyy talon säännöt. Virkansa hoidettua Pharos katoaa olemattomiin. Asuntolan kaksi naisopiskelijaa Yukari Takeba ja Mitsuru Kirijou vastaanottavat pelonsekaisin tuntein uuden asukkaan, joka ei näytä olevan moksiskaan puoliyön aiheuttamista ilmiöistä. Hyvin pian selviää miksi.

Happiness is a warm gun, bang bang, shoot, shoot

Alkuminuuteilla käy ilmi, että osa Gekkoukan High Schoolin jäsenistä kuuluu S.E.E.S-nimiseen ryhmään. Ryhmä liittyy läheisesti alun tapahtumiin, sillä sen tehtävä on tutkia keskiyön synnyttämiä ilmiöitä, tuhota varjomaisia olentoja ja selvittää kolossaalisen Tartaros-tornin alkuperä. Yllätyksettömästi päähahmolla on "potentiaalia," eikä suinkaan vähissä määrin; päähenkilö on erityinen, ylivoimaisen persoonan, Orpheuksen isäntä. Tehtyään tämän havainnon S.E.E.S-ryhmä pyytää uutta asukasta liittymään heihin. Jokainen jäsen jakaa saman voiman, mutta eri persoonan muodossa. Erilaiset persoonat ovat Persona 3:n suola ja manna. Evoker-käsiaseella otsalohkoon ampumalla jokainen pelin hahmoista vapauttaa persoonansa tietyn kyvyn tai loitsun muodossa. Päräyttävän viileytensä lisäksi kohuainesta sisältävä persoonien manaus ei juuri vaikuta pelimekaniikkaan mitenkään. Pelaaja itse ohjaa vain päähahmoa, loput pelin sankareista taistelevat riittävän lahjakkaan tekoälyn pillin mukaan. Omille hahmoille voi kuitenkin antaa yksinkertaisia käskyjä tyyliin, suojautukaa, parantakaa, hyökätkää viholliseen x jne. Systeemi toimii hyvin, ja helpottaa pelin armottoman rasittavaa grindaamista. Onneksi taistelut voi tahtoessaan pikakelata ja täysin automatisoida.

Persona 3:n paras puoli piilee sen koulu- ja vapaa-aika -aktiviteeteissa. Peli kattaa yhden kokonaisen vuoden, jonka jokaiselle päivälle on erilaista tekemistä. Tyypillisesti päivä alkaa aamun sarastaessa, sankarijoukon painellessa koulun penkille. Tunneilla käsitellään yleensä aidon Japanin historiaa, kirjallisuutta ja kevyesti matemaattisia "ongelmia". Tuntien luonne on sellainen, että opettaja puhuu aiheesta x, jonka jälkeen tämä esittää oppilaille kysymyksiä. Tarkkaavainen pelaaja muistaa oikean vastauksen, ja näin vakuuttaa opettajan ja muun luokan. Tietoja ja taitoja testataan kokeissa, joissa menestyminen nettoaa kiitosta ja palkintoja. Osa koulupäivästä vietetään lukion käytäviä tallaten ja juoruja kuunnellen. Varhaisessa vaiheessa peliä avautuu mahdollisuus liittyä erilaisiin kerhoihin. Aivan kuten Japanissa, myös Persona 3:n maailmassa kaikenlainen kerhoaktiviteetti näyttelee suurta roolia koulunkäynnissä. Opinahjon jälkeen pelaaja saa koluta pelin varsin pientä maailmaa, joka kattaa juna-asemat, kauppakeskukset, shinto-pyhätöt ja muut perusmestat. Päivä päättyy aina asuntolaan, mutta keskiyön paikkeilla tehdään merkittävä valinta; pistääkö unimyssy päähän vai kolutako mystisen Tartaroksen loputtomia sokkeloita?

Puolet peliajasta kuluu Tartaroksen satunnaisesti muodostuvia käytäviä koluten. Tornin pohjakerroksessa valitaan joukko S.E.E.S-jäsenien keskuudesta ja tehdään tarvittavat alkujärjestelyt. Itse tornissa edetään kerros kerrallaan, ja aina välillä vastaan tulee erikoiskerroksia täynnä arkkuja - tai vihollisia -, ja tornin välietapeissa odottaa ilkeä välivastus. Tornissa eteneminen käy yksi yhteen muun etenemisen kanssa, sillä ainoastaan edistymällä juonessa Tartaros itsessään laajenee. Seikkailu Tartaroksessa ei ole kuitenkaan erityisen mielekästä puuhaa. Korkean vaikeustason vuoksi torni pitää pelaajan kuset housuissa -tilassa koko ajan. Tämä yhdistettynä pelin monotoniseen taisteluun on hyvin usein liikaa. Viholliset onneksi näkyvät ruudulla, joten karkaaminen on aina vaihtoehto, ja lyömällä vihollista ensin pelaaja saa etulyöntiaseman itse taistelussa. Omat kaverit voi käskeä tutkimaan kerrosta, keräämään aarteita tai pistämään hengiltä kohtaamansa viholliset. Sooloilu ei kuitenkaan ole suotavaa, sillä turpaan tulee usein jo ilman sitäkin. Vasta myöhemmin pelissä alempia kerroksia kolutessa näistä ominaisuuksista on aidosti hyötyä. Itse voi levyttää sillä välin, kun tekoäly ähertaa omien käskyjen parissa. Hahmojen väsymys pakottaa lopulta joukkion kuitenkin unten maille. Liiallinen väsymys kostautuu taisteluissa aika värikkäästi, ja lopulta unen puute sairastuttaa hahmon. Sairasvuoteessa makaava hahmo ei voi osallistua taisteluihin, ja parantuminen kestää tovin. Rauhallinen eteneminen siis kannattaa.

Katsos lähempää, hyvin persoonallista

Persona 3 vaatii tarkastelua suurennuslasin kanssa, jotta sen nyansseista saisi kaiken mahdollisen euforian irti. Peli jakaantuu siis koulu- ja vapaa aika -osioihin, ja itse taisteluun keskittyvään Tartarokseen. Erottelu on silti aika löyhä. Vaikka suuri osa peliajasta käytetään samojen alueiden tutkimiseen, odottaa pelaajaa joka täysikuu uusi ja mielekäs alue. Täysikuu vetää puoleensa varjoista ilkeimmät, mitä enteilee pelimaailman oudot onnettomuudet, tautiepidemiat ja koululaisten erikoiset katoamiset. Mitä lähemmäksi täysikuun sarastus koittaa, sitä hämärämmäksi pelin ilmapiiri muuttuu. Vahvasti tarinavetoiset täysikuu-skenaariot esittelevät yleensä uuden alueen tutkittavaksi kiinnostavine juonenkäänteineen. Esimerkiksi eräs pelin pomovarjoista aiheuttaa päähahmojen kemioissa hyvin aistikkaita reaktioita pikkutuhmassa hengessä. Tilannetta korostaa se, että S.E.E.S-ryhmä tutkii niin sanottua punaisten lyhtyjen alueen hotellia. Nämä erikoistapahtumat pitävät pelin jatkuvasti kiinnostavana, vaikka menestystä täyden kuun tehtävissä edeltääkin paikoitellen ahdistava grindaaminen Tartaroksessa.

Pelin punainen lanka piilee Social Link -systeemissä. Vapaa-ajalla pelaaja voi tutustua lukuisiin eri hahmoihin, sekä koulussa että koulun ulkopuolella. Jokainen hahmoista edustaa tiettyä tarot-arkanaa (Kuolema, Typerys, Torni jne), ja jokainen arkana hallitsee tiettyä persoonaa. Erilaiset tapahtumat aktivoivat linkin; esimerkiksi vierailu vanhusten kaupassa aktivoi vanhuksiin linkin, mutta myöhemmin myös erääseen kirjakaupan asiakkaaseen tämän käydessä putiikissa. Toisaalta kaikkia pelin linkkihenkilöistä ei välttämättä edes koskaan näe, sillä esimerkiksi kendo-klubiin liittyminen estää uintikerhon jäseniin tutustumisen. Kontaktien kanssa on oltava tarkkana, ja suunnitelmista ja lupauksista kannattaa pitää kiinni. Suhteiden laiminyönti aiheuttaa sen, että suhde - ja sen mukana hahmon arkana - kääntyy päälaelleen. Koska arkana vaikuttaa suoraan pelaajan luomiin persoona-olioihin, saattaa jokin persoona suhteen tulehtumisen seurauksena menettää voimiaan. Luonnollisesti tehoste toimii toiseenkin suuntaan; mitä parempi suhde, sitä voimakkaammat persoonat. Kavereista ja muista kontakteista pidetään huolta treffien, yhteisten elokuvailtojen ja syvällisten pohdiskelujen avulla. Osa hahmoista heittää aika hurttia äijähuumoria, kun taas eräs pelin hahmoista on kuin kuoleman käsissä kohtaloaan runollisesti manaava William Blake.

Ongelmia kuitenkin syntyy, jos pelaaja on huolimaton ajan käytön kanssa. Oman avatarin kyvyt määräytyvät kolmen tekijän - charmikkuuden, rohkeuden ja akateemisuuden - mukaan. Näitä kolmea osa-aluetta voi kehittää useilla eri tavoilla. Skarppi yövalvominen kotiläksyjen kanssa nostaa akateemisuutta, kun taas oikeat vastaukset tunneilla tai feromoni-kahvi kuppilassa saa charmin vuotamaan yli äyräiden. Rohkeutta avatarille voi hankkia vaikkapa karaokebaarista tai elokuvateatterin kauhuleffamaratonista. Näiden ominaisuuksien taso vaikuttaa vähän kaikkeen, esimerkiksi neiti x ei suostu treffeille, jos iskukykyä ei ole tarpeeksi. Tasainen hahmonkehitys on silti hankalaa, koska pelin vuorokaudet on jaettu niin, että vaikkapa sapuskalla käynti liikuttaa aina tuntiviisaria iltapäivästä iltaan. Koska tietyt henkilöt ovat vain tiettyinä aikoina tietyissä paikoissa (jotka ovat edelleen vain tiettyinä aikoina auki) tavattavissa, käy hyvin usein niin, että jostakin tulee tinkiä. Esimerkiksi filosofointi rappiokunnossa olevan buddhalaismunkin kanssa diskossa syö öistä lukuaikaa. Tartaroksessakin kulutetun ajan voi käyttää muuhun. Jatkuvat valintatilanteet tuovat toki hurjasti jälleenpeluuarvoa, mutta toisinaan kiire käy aika ahdistavaksi. Aivan kuten oikeassa elämässäkin.

Oma aikansa kuluu vahvojen persoona-olioiden kehittelemisessä. Tartaroksen alakerrassa asustaa salaperäinen Igor, joka osaa yhdistellä erilaisia persoonia keskenään. Prosessissa risteytettyjen persoonien kyvyt päätyvät eri tekijöiden toimesta mahdollisesti myös uudelle persoonalle. Lisäksi kyseistä olentoa tukeva sosiaalilinkki antaa jokaisesta transformaatiosta ylimääräisiä kokemuspisteitä persoonalle. Tämä tulee tarpeen, sillä uutukaiset ovat usein auttamattomasti heikolla hapella ilman sosiaalilinkin vaikutusta. Ihan oma osansa peliä on tietysti vastakkaisen sukupuolen iskeminen. Deittailu ei teoriassa poikkea miespuolisten hahmojen tapaamisesta, sillä molemmissa tapauksissa hahmot lähinnä keskustelevat yhdessä. Hameväen kanssa voi silti tiettyjen ehtojen toteuduttua siirtyä kaverivaiheen yli. Erilaiset lahjat ja illalliset vauhdittavat prosessia, kuten myös saman arkanan omistaminen. Todellinen pelimies voi pokata vaikka jokaisen neidon, jos aika vain antaa myöten.

Lajissaan harvinaisuus

Tässä vaiheessa viimeistään on selvää, ettei Persona 3 ole ihan tavanomainen roolipeli. Jopa sen taistelupuoleen on saatu jotain raikasta. Jokainen persoona ja vihollinen edustaa tiettyä elementtiä. Vastaelementti vetää hahmon tai vihollisen jalat alta ja tekee kurjasti vahinkoa. Nelinkontin tilannetta ihmettelevä hahmo menettää vuoroja, eikä voi juuri puolustautua. Onneksi sama pätee vihollisiinkin. Kun jokainen vihollinen on maassa, tulee liikevalikoimaan aktiiviseksi "All out attack". Tämä hyökkäys tekee tappavasti vahinkoa sarjakuvamaisten "Pow"-äänten, puhekuplien ja yleisen sekaannuksen lomassa. Lukuisat oudot aseet - luuta ja nauloja tännä oleva pesismaila - kruunaavat tilanteen slapstick-komiikan. Erilaisissa erikoishyökkäyksissä on myös ihmeteltävää, mikäli pelaaja onnistuu ne löytämään. Nämä ominaisuudet eivät ehkä ihmetytä kovin kauan, mutta ovat näyttöä siitä, ettei Atlus ole jättänyt mitään osa-aluetta huomioimatta.

Pelin anime-tyylistä ulosantia tukevat satunnaiset välianimaatiot ja suurikokoiset hahmokuvat ilmeineen keskustelulaatikon vierellä. Merkittävimmät keskustelut puhutaan tekstin lisäksi, tosin vaihtelevalla laadulla. Yleensä ääninäyttelyssä ei ole mitään vikaa, mutta taisteluiden saatossa lentävät lausahdukset ottavat nuppiin ja parin tunnin jälkeen. Musiikkipuoli on sen verran erikoinen, ettei vastaavaa ole varmasti koskaan peleissä kuultu. Suurin osa biiseistä koostuu järjettömältä kuulostavan laulun, rap-tyylisen spiikkauksen ja perijapanilaisen popin yhdistelmältä. Musiikkiraita luo peliin todella rennon ja abstraktin tunnelman. Ristiriita tulee hyvin ilmi vaikkapa taistelussa, jossa vastassa on haarat levällään istuva juhlanaamioon pukeutunut (nais)päävastus. Tilanteen häiritsevyydestä huolimatta taustalla soi lähinnä rauhoittava kipale. Vastaavia hämmentäviä parituksia musiikki-tilanne -puolella on hyvin paljon.

Atlus on tehnyt kaiken kukkuraksi aika rohkean vedon, sillä peli sisältää hyvin vahvaa uskonnollista symboliikkaa. Selvintä päätä edustavat pelin persoonat ja Gekkoukan High Schoolin alkemiaan sekaantunut terveydenhoitaja, joka lainailee suoraan pahamaineista sekopäätä, Aleister Crowleyta. Persoonista suurin osa representoi suurten maailmanuskontojen jumalia tai henkiolentoja. Vastaan tulee Saraswati, arkkienkeleitä, Lakshmi ja liuta Goetian demoneita näin muutama mainitakseni. Vaikka jumalolentojen lainailu tosimaailmasta peleihin ei olekaan uusi juttu, ottaa Persona 3 tässä askeleen etäisyyttä muihin peleihin. On eri asia lainata vaikkapa kreikan kuolleiden uskontojen mytologiaa, kuin maailmanuskontojen pyhiä kirjoituksia. Kun mukaan heitetään vielä kasa okkultismiperinteen antia, on lopputulos karmivan oudon ja ahdistavan vapaamielisen risteytys. Ratkaisu on jälleen hyvä osoitus Persona 3:n omaleimaisuudesta.

Persona 3 on PS2-peliksi omalaatuisen komea ja ehdottomasti harvinaislaatuinen lajityypissään. Erilaiset tapahtumat, japanilaiset kalenterijuhlat ja alennusmyynnit muun muassa tuovat seikkailuun kaivattua vaihtelua. Vaikka pelialue on hyvin pieni, tuovat vuodenajat ja lomat aina jotain uutta ihmeteltäväksi. Löytyypä pelistä jopa TV Shop -tyylinen ohjelma, jonka sunnuntaisista lähetyksistä voi tilata erikoistavaroita. Atlus on todella panostanut kokonaisvaltaisen kokemuksen luomisessa, ja useimmiten yritys näkyy ja tuntuu. Tätä varjostaa silti liiallinen toisto, joka käy toisinaan sietämättömäksi. Paikkojen tutkimista ja osallistumista harrastuksiin varjostaa se, että usein tilanteet kuitataan "Menit ystäväsi kanssa syömään, teillä oli kivaa ja keskustelitte myöhään" -tyylisellä koosteella. Interaktiivisuuden puute ja liiallinen suoraviivaisuus pelin kohokohdissa on aika anteeksiantamaton valinta Atlukselta.

Kohdeyleisöön peli iskee taatusti kuin pallosalama, mutta muille hyvin japanilainen meininki voi käydä turhan oudoksi. Shin Megami Tensei -pelisarjastaan tunnettu Atlus on JRPG-maailman outolintu. Sen kylmät ja synkät pelit poikkeavat hahmosuunnittelun lisäksi valtavirran ropeista kaikilla osa-alueilla jotenkin. Persona 3 ei tee asian suhteen poikkeusta, mutta jopa Atluksen pelinä se onnistuu yllättämään. PS2-pelitarjonnan käydessä vähäiseksi Persona 3 voi hyvinkin olla yksi viimeisistä hittipeleistä. Ostopäätös kannattaa kuitenkin tehdä, vielä kun pelejä riittää. Rahat menevät taatusti talteen.