Castlevania: Harmony of Despair (XBLA)

Castlevania-pelit tunnetaan siitä, että tavalla tai toisella erikoinen päähahmo astuu labyrinttiseen linnaan tavoitteenaan kukistaa itse Dracula. Urakasta selvitäkseen sankarin on kerättävä vino pino tavaroita ja siinä sivussa piestävä hengiltä koko joukko erilaisia pahiksia. Sarjan helmet muistetaankin tutkimiseen ja jatkuvaan hahmonkehitykseen painottuvina yksinpelikokemuksina, mutta Castlevania: Harmony of Despair onkin yllättäen pelkkä moninpeli. Koska yhteisöpelaaminen ei ole koskaan ollut Castlevanioiden ominta aluetta, olisi markkinoinnissa pitänyt panostaa huomattavasti enemmän sen teroittamiseen, ettei kyse ole yksinpelistä. Tämän lisäksi tuotteessa haisee pahasti kierrätys ja tekijöiden ilmeinen halu "vain kokeilla" moninpelin tekemistä. Harmony of Despair voi olla varsin siedettävää hupia, mutta ainoastaan 4-5 hyvän kaverin kanssa Liven läpi pelattuna.

Castlevanioiden tarinat ovat aina olleet melkoisen villejä kaikkine ulottuvuusportteineen päivineen, mutta Harmony of Despair ei edes yritä. Tarkoituksena on lyhyesti ja ytimekkäästi astua sisään Draculan linnaan ja päästää hänet päiviltä. Matka koostuu kuudesta erillisestä kappaleesta, joissa on määrä loikkia läpi sokkeloisen kentän loppupomon luo ja muksia hänet hengiltä varsin teatraalisesti. Näin selkeään ja itseään toistavaan kaavaan kyllästyy jo toisessa kappaleessa. Asiaa ei auta sekään, että kentät on härskisti kierrätetty aiemmista kaksiulotteisista Castlevania-peleistä, ja sarjan parissa pitempään viihtyneet osaavat jopa nimetä tiettyjä osia alueista. Sama linja jatkuu vihollisten suunnittelussakin, sillä ne ovat pomovastuksia myöten tuttuja sarjan faneille. Tässä vaiheessa homman nimi alkaa jo valjeta, eikä pelaaja millään tavalla ylläty ääniraitaa kuunnellessaan: musiikki on mahtipontista ja toimivaa, mutta aivan liian tuttua. Äänitehosteet ovat huudahduksia myöten aiemmista peleistä poimittuja.

Valittavana on yhteensä kuusi eri hahmoa, ja ne kaikki ovat (yllätys yllätys!) entuudestaan tuttuja. Symphony of The Nightin Alucard, Dawn of Sorrow´n Soma Cruz, Portrait of Ruinin Jonathan Morris ja Charlotte Aulin sekä Order of Ecclesian Shanoa ovat animointiaan myöten juuri sellaisia kuin saatat menneisyydestä muistaa. Myös heidän erikoisominaisuutensa ovat ennallaan, mutta jos niitä ei valmiiksi tiedä, joutuu jokaisen kokeilemaan erikseen tai katsomaan vierestä aiheeseen perehtyneen pelikaverin pelaamista. Harmony of Despairin hahmokaartista täyden hyödyn irti ottaminen vaatiikin melkoisesti pohjatietoja sarjan historiasta, tai vaihtoehtoisesti opiskelua Internetin ihmeellisessä maailmassa. Muista Castlevanioista poiketen pelihahmot eivät kehity tasoja kasvattamalla, vaan ainoastaan erilaisia tavaroita keräämällä ja ostamalla. Tämän vuoksi varsinkin alussa joutuu samoja kenttiä hinkkaamaan yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes joko sattumalta löytää hyviä tavaroita tai onnistuu keräämään riittävästi rahaa parempien roippeiden ostoa varten. Vähemmän tylsä vaihtoehto on koettaa lyöttäytyä Liven kautta veteraaniporukkaan ja toivoa, että siten rahaa ja esineitä karttuu ripeästi.

Kenttien koluaminen onnistuu yksinkin, mutta sellaiseksi ei Harmony of Despair ole tarkoitettu. Maksimissaan kuusi pelaajaa voi ottaa osaa samaan peliin ja tällä tavalla myös pelin vaikeustaso muuttuu paljon helpommaksi. Mukaan sisällytetty seuranhakujärjestelmä mahdollistaa pelit satunnaisessa seurassa, mutta loppua kohti kenttien suorittaminen vaatii yhteistyötä, jolloin kommunikointi kasvaa arvoon arvaamattomaan. Tästä syystä on selvää, että peli on tarkoitettu pelattavaksi tutulla porukalla. Mutta kuinka monella on kaveripiirissään viisi Castlevania-intoilijaa, joilla kaikilla pitäisi olla Xbox 360 verkkoon kytkettynä ja lisäksi valmiudet tehdä 1200 pisteen sijoitus? Pelaaminen nimittäin onnistuu vain Livessä, joten saman sohvan karkeloista on turha haaveilla. Varsinaisen yhteistyötilan lisäksi tarjolla on Survival, joka on yksinkertainen tappomatsi osanottajien kesken. Pelimenestys riippuu täysin muissa pelimuodoissa löydetyistä tavaroista, joten deathmatch Castlevanian malliin on sanalla sanoen pannukakku.

Castlevania: Harmony of Despair on puhtaasti kuuden hengen moninpeliksi suunniteltu. Valitettavasti se tarkoittaa samalla sitä, että sarjalle ominainen suuren linnan tutkiminen yhdistettynä villiin tarinaan on heitetty roskakoriin. Pelattavista henkilöistä nauttiminen edellyttää todella suurta perehtyneisyyttä sarjan historiaan, eikä sellaista taustatyötä kovinkaan moni pelaaja halua tehdä. Audiovisuaalisesti Harmony of Despair on härski tilkkutäkki, joka lainaa kirjaimellisesti kaiken aineistonsa sarjan aiemmista osista. Peli tuntuu lähinnä kehittäjänsä pikkuprojektilta, jonka tarkoituksena on ollut testata moninpelin tekemistä mahdollisimman vähällä vaivalla. Harmony of Despair kannattaakin suosiolla ohittaa, ellei sitten kaverilistalla ole lukuisia muita Castlevania-faneja.