Luukku 13: Demon's Souls

Pimeyden keskellä on hyvä muistaa, miltä valo tuntuu, ja samalla tekee hyvää kumartaa syvään kiittäen kynttilöidemme sytyttäjää. Ilman hänen käsiensä kosketusta ei valo eksyisi tähän pimeyteen. Ja onhan tänään Lucian päivä.

Neito sorja, vaik' on silmäsi vahatut, suothan meille meidän jokapäiväisen tasojemme nousun. Sinä olet auttava meitä palauttamaan maailmaamme valkoisen hehkun. Nexuksen palvelija, kiitos valosta jonka suot, jotta näkisimme räpeltää kamojamme ja parannella peitsiämme sinun kynttilöidesi keskellä. Kiitos voimasta, jonka avulla voimme heiluttaa isompaa miekkaa ja ehkä jonain päivänä myös kilpeä sen kanssa. Varjele Nexuksen kynttilöiden liekkiä, jotta meillä olisi paikka johon palata, sillä tulemme palaamaan sinne vielä useasti, ennen kuin pimeys on karkotettu.

Osa taitaa jo arvata, että kyse ei ole ihan tavallisesta Lucia-neidosta. Tänä vuonna eurooppalaiset pelaajat saivatkin oman Lucia-neitonsa. Neito mustissaan on kylläkin käytetty, sillä viime vuonna se oli japanilaisten pelaajien Lucia. Tämä pelimaailman korvike-Lucia tekikin debyyttinsä PlayStation 3 -konsolille paikallisesti ainoastaan Japanissa 5.2.2009 ensilevyllään Demon’s Souls. Keikkaa pukkasi ja suosio vain kasvoi. Eurooppa halusi omansa ja sai sen 25.5.2010.

Näin Lucian päivänä on aika muistella tätä omituista tapahtumaa: kuinka Japanilaisen roolipelimuotin rikkonut Demon’s Souls päätettiin julkaista Euroopassa reilusti Japanin julkaisusta jäljessä. Tässä asiassa on monta normaalista poikkeavaa asiaa, mutta jokaisesta poikkeamasta on syytä olla kiitollinen. Demon’s Souls on monimuotoinen kokemus, jota ilman Eurooppaa ei voisi kutsua sivistyneeksi. Raudan tarjoileminen kalmoille Demon’s Souls -pelissä on etuoikeus, jota haasteita etsivän on pakko saada maistaa.

Vaikka kyseessä on japanilainen roolipeli, isosilmäisten hahmojen karkinsävyistä mellastusta ei ole. Tilalla on painostava ilmapiiri, jonka musta maailma on ahdistavan synkeä. Riipivä tunnelma korostuu vaikeudessa, jollaista ei enää koskaan pitänyt tulla vastaan. Tämän ei pitänyt syntyä Japanissa, mutta se syntyi. Ja koska vaikeus oli niin anteeksiantamatonta, ei pelin pitänyt ilmestyä muualla, mutta se ilmestyi.

Ilmiömäisen vaikeuden vastapainoksi peli tarjoaa erikoisen tavan moninpeliin. Toisaalta sama moninpeli tarjoaa ilmiömäiselle vaikeudelle myös pisteen i:n päälle. Muut pelaajat ympäri maailman pystyvät kirjoittamaan ja lukemaan toistensa viestejä ympäri peliuniversumia. Muita pelaajia pystyy myös kutsumaan avuksi vaikeisiin tilanteisiin. Peli saattaa kuitenkin kääntää pelaajat toisiaan vastaan, ja silloin olkkareissa kuohuaa adrenaliini.

PVP-matsien, eli pelaajien välisten kahakoiden julmuus on itse peliäkin julmempaa, mutta silti monet pitävät erityisesti muita pelaajia vastaan pelaamisesta. Epäviralliseksi PVP-pelaajien tasokatoksi tuli satakaksikymmentä, koska kaikessa julmuudessaankin Demon's Souls on oikeudenmukainen, eikä se päästä toistensa kimppuun pelaajia, joiden tasoerot ovat liian suuret. Oikeudenmukaisuudesta on kuitenkin turha puhua, kun yksinpeliin keskittyvä demonien metsästäjä saa vastaansa juuri PVP-tilanteita varten huippuunsa viritetyn vastuksen. Sormet rusentavat hiestä märkää ohjainta, kun ymmärrät vastustajasi eläneen kaikki ne satakaksikymmentä tasoa vain sitä hetkeä varten, jolloin yrität kaikin keinoin välttää täydellisen nöyryytyksen hänen edessään. Kaikki on toki mahdollista, sanoi barbaari kun maagia nuiji, mutta virheitä peli ei anna anteeksi. Yksi virheistä on heikkous, mutta tähän käy lääkkeeksi tarkoin ajateltu hahmokehitys.

Oi Demon’s Souls, jospa voisit antaa anteeksi edes yhden tekemistäni virheistä, niin kenties voisin tuoda valon takaisin. Nyt jatkan kulkuani pimeässä, kunnes kukistan koko karmivan pimeyden. Raskaaksi käy tämä matka ja olen nähnyt heikkojen jo luovuttavan, mutta minä jatkan. Pimeyden verho, jonain päivänä sinä väistät minua, sillä löysin juuri tuolta yhdestä härskistä mestasta sellaisen lihakirveen, että oksat pois.


KonsoliFINin arvostelu Demon’s Souls -pelistä on luettavissa täältä.