Retromuistelot

: Die Hard Trilogy

Sittemmin jo edesmenneen Probe Entertainmentin luomus niputti kolmen ensimmäisen – ja laadukkaimman – leffan tapahtumat yhdelle CD-levylle. Kokoelmatyylisessä ratkaisussa ei sinänsä ole mitään eriskummallista tänäkään päivänä, mutta toteutustapa oli hyvinkin luova ja tietyssä mielessä jopa riskialtis: kullekin osalle räätälöitiin tyystin erityylinen peli. Ensimmäisiä Nakatomi Plazan tapahtumia kerrattiin kolmannesta persoonasta räiskien, Renny Harlinin kenties hienointa ohjaustyötä muisteltiin kiskoilla etenevän valopyssyilyn voimin, kun kolmannen elokuvan pomminpurkuoperaatioissa kaahattiin mielipuolen tavoin New Yorkin kaduilla. Eikä täysin irtonaisia osioita tarvinnut edes pelata kronologisessa järjestyksessä, hulluutta!

Yippee ki-yay, Motherf****r

Tehokkaimmin yläasteikäiseen makuhermoon iski keskimmäinen raideräiskintä. Arcadekabineteissa erilaiset valopyssyttelyt olivat jo vuosikausia tarjonneet takuuvarmaa hupia, mutta konsoleille niitä ei malttanut haalia lajityypin keskimääräistä lyhyemmän keston vuoksi. Vielä kun loppulaskuun ynnäsi mahdolliset muovipistoolin lisäkustannukset muutenkin sikahintaisiin peleihin, oli yhtälö melkoisen sietämätön. Die Hard 2: Die Harderin avulla elävistä esteradoista pääsi nauttimaan kotonakin täysin siemauksin, ja meno oli yllättävän toimivaa verkkaisemmalla paditähtäykselläkin. Eikä lopputuloksen tarvinnut hävetä piiruakaan Time Crisisin kaltaisten ”oikeiden” valopyssyttelyiden puristeessa: leffakulisseja parhaansa mukaan imitoivat ympäristöt hajosivat realistisen oloisesti, kentissä oli kerättävää bonuskrääsää ja juoksentelipa seassa varottavia siviilejäkin. Kokemus täytti mallikkaasti aikakauden standardit.

Die_Hard_Trilogy_Die_Harder.jpg

Ensimmäiseen leffaan perustuva osio jäi kenties vaisuimmaksi. Mitään suurempaa vikaa pilvenpiirtäjän kerroksesta toiseen etenevässä räiskinnässä ei varsinaisesti ollut, mutta ehkäpä se sekoittui liiaksi aikakauden muuhun toimintamassaan herättääkseen isompia nostalgiasäväreitä näin jälkikäteen. Miehiä kaatui kuin liukuhihnalta ja välillä miteltiin kestävämpää välipomoa vastaan, kunnes kovan onnen rakennus saatiin putsattua Hans Gruberin ikeestä. Sen sijaan alkuperäisen trilogian päättänyt With a Vengeance onnistui sekä ihastuttamaan että vihastuttamaan armottomalla tyylillään.

Vaikka koko pakettia yhdisti melkoisen ankara vaikeustaso, lipsahti päätösosio jo masokismin puolelle. Avoimen maailman kaahailussa oli tarkoitus pyyhältää määrättyihin kohteisiin erittäin tiukkojen aikarajojen puitteissa. Matkan varrella täytyi vielä kerätä alituiseen lisäsekunteja mikäli mieli ehtiä määränpäähän edes nappisuorituksella. Nykytyylisestä pullamössösukupolven navigaattorista ei ollut tietoakaan, vaan ainoana apuna suunnistuksessa käytettiin kompassia. Oikeasta suunnasta huolimatta yhdenkin väärän kadun valitseminen johti helposti ajan loppumiseen, joten hermoja koeteltiin toden teolla. Jollain ihmeen konstilla (ja paremman pelattavan puutteessa) kaahauskentätkin selätettiin ennen pitkää. Onnistumisen tunne oli sanoinkuvaamaton – kunnes koko roska alkoi taas alusta, eikä muistoksi jaettu edes saavutuksia. Nykyään ei enää jaksaisi.

Die_Hard_Trilogy_With a vengeance.jpg

Yleisen vaikeustason sekä viiden pennin Bruce Willis -imitaattorin läpänheiton ohella päällimmäisenä muistona mieleen on syöpynyt pelin yllättävän brutaali väkivalta, joka korostui etenkin kahden viimeisen leffatulkinnan kohdalla. Die Harderin lentokenttäterroristit sai kirjaimellisesti paukuteltua veriseksi mössöksi, ja With A Vengeancessa viattomien kaduntallaajien jäänteitä pyyhittiin alituiseen tuulilasilta näkyvyyttä haittamaasta. Vaikka palikkamaisen suttuinen grafiikkka näytti luonnollisesti valovuosia nykytasoa hämyisemmältä, oli jälki joka tapauksessa melkoisen groteskia.

Nykyään on vaikea kuvitella, että jälkikasvuni moista materiaalia ruudulla pyörittäisi teini-ikäisyyden kynnyksellä. Onneksi omat vanhempani eivät silloiseen ysärityyliin juuri kiinnostuneet leluun rinnastettavan pelikonsolin sisällöstä, sillä muuten olisi tämäkin kokemus saattanut jäädä väliin. Kärsivällisyyttä trilogian piinaava vaikeustaso ainakin kasvatti, jos kehityksen kannalta positiivisia vaikutuksia halutaan jälkiviisaina miettiä.