Microsoft ja Nintendo ne yhteen soppii, kun kerta peli on hyvä

Mutta hyvä niin! Moon Studiosin kehittämä ja Microsoftin julkaisema nimike on mainio tekele, joka ansaitsee lisäyleisönsä. Näinpä arvostelussa on nyt Ori and the Blind Forest: Definitive Edition Switchille.

Toimiva työhevonen

Alkuperäinen Ori and the Blind Forest arvosteltiin vuonna 2015 Jaakko Herrasen toimesta täyden viiden tähden arvoiseksi tekeleeksi. Xbox Onella koettua tuotosta kuvattiin raittiiksi henkäykseksi sivustapäin rullaavien tasoloikkien joukossa. Tero Lepistö koki samaiselle konsolille julkaistun Definitive Editionin myös viiden tähden nimikkeeksi hienovaraisine lisukkeineen kaikkineen. Mikä tilanne on nyt, Switchillä, vuonna 2019, kun samassa sarjassa on koettu monta muutakin helmeä aina upeasta Hollow Knightista lähtien. No, ei tämä ihan täydellinen paketti ainakaan ole, mutta varsin hyvä silti.

Genreltään Ori and the Blind Forest on seikkailu, tasoloikka, metroidvania. Mikäli jälkimmäisin termi ei ole tuttu, kerrottakoon sen tarkoittavan käytännössä isoa pelimaailmaa, jonka eri alueet aukeavat uusien kykyjen ja varusteiden myötä. Tämä kuvaakin käsittelyssä olevaa tuotosta varsin mainiosti. Pelaajan tutkittavaksi annetaan kookas ympäristö, jonka eri kulmat ja koukerot päästään koluamaan uusien kykyjen myötä.

Silmäkulmat kostutetaan heti ensimetreillä, jolloin pelaajalle esitellään Ori ja hänet ottolapsekseen ottava Naru. Kaikki alkaa lämpimästi ja sydämellisesti, jotta matto voidaan nykäistä alta surullisilla juonenkäänteillä. Roskahan siinä tulee karskeimmillekin näköelimeen. Mutta ei auta itku markkinoilla, sillä Orin asuttama Nibel-metsä on kuolemassa. Olisiko jotain tehtävissä? Valkoisen päähahmomme avuksi asiaa selvittämään saapuu Sein-valopallo, jonka kanssa suunnataan kohti vierasta ja suurta maailmaa.

Pallopeli

Varsinaisen seikkailun alku voi olla hämmentävä. Okei, näitä valopalloja keräilemällä tehdään siis mitä? Mutta mitenkäs nämä vain hieman erinäköiset valopallot, miksi niitä kannattaa hamstrata? Harmillisesti myös vihollisten hyökkäykset ovat usein myös jonkinvärisiä palleroita. Palloja piisaa vaikka muille jakaa. Ei auta kuin sisäistää tämä kaikki.

Myöskään taistelusysteemi ei ensimetreillä vakuuta. Hyökkäysnappia painamalla Sein-kumppanista sinkoaa vasamia lähellä oleviin pahiksiin. Pahimmillaan taistelu on paikallaan vihulaisen lähettyvillä möllöttämistä ja hyökkäysnapin painamista. Jännää. Onneksi hyökkäyksiä voi kehittää matkan varrella huomattavasti toimivimmiksi ja näyttävimmiksi. Valokranaatti se vasta hupaisa on.

Maailma on täynnä vaaroja, vihollisia ja hengenvaarallisia piikkejä. Eteneminen ei ole missään kohdin turhan helppoa, sillä viholliset jakavat vahinkoa oikein olan takaa, ja joka puolella olevat piikit tappavat usein kertaiskusta. Onneksi tallentaa voi noin periaatteessa ainakin usein. Käsillä oleva mekaniikka on varsin nokkela, sillä harvaan aseteltujen lähteiden ulkopuolella tilanteen tallentaminen vie yhden pallon erillisestä energiamittarista. Jos tankki on tyhjänä, ei tämä puuha ota onnistuakseen. Onneksi tätä sinistä energiaa jaellaan suhteellisen sopivalla kädellä.

Salaisuuksia ja energiaa sekä elinvoimaa kasvattavia pylperöitä on siroteltu ympäri pelimaailmaa kosolti. Etsimistä ja löytämistä piisaa, kunhan vain jaksaa olla silmä tarkkana.

Onko teillä aikaa puhua Orin musikaalisesta ihmeestä?

Tuore Switch-versio ansaitsee kehuja ulosannistaan, sekä television että itse konsolin ruudun kautta koettaessa. Ympäri Nibeliä suihkiminen on kiehtovaa, suureksi osin sen hienon ulkoasun ja musiikin takia. Musiikista enemmän kohta, mutta käsin maalatun maailman eri osa-alueet ovat mukavan erilaisia tunnelmiltaan. Niiden tutkiminen Metroidvania-tyyliin uusien kykyjen avulla on viihtyisää puuhaa, sitä ei käy kieltäminen. Salaisuudetkin on mahdollista merkitä karttaan, joten täysin turhanpäiväistä pyörimistä voi hyvin välttää.

Peukkuja ansaitsee myös itse Orin liikkuminen. Hahmo on animoitu varsin sulavasti voltteineen ja muine muuveineen. Harmillisesti kuvakulma on usein kovin kaukana, mikä toisaalta tuo ilmi mittasuhteet. Maailma iso, Ori pikkiriikkinen.

Yksi Ori and the Blind Forestin maagisimmista asioista on sitä varten sävelletty musiikki. Seikkailun taustalla soi upeita, kauniita, tunnelmallisia sävelmiä, joita erikseen kuunnellessa ihokarvat nousevat pystyyn. Sävellyksistä vastuussa oleva Gareth Coker ansaitsee palkankorotuksen, parit peukut ja hatunnoston. Ne ärsyttävimmät kohtauksetkin kestää huomattavasti paremmin, kun taustalla soi tämän sortin mestariteoksia. Etenkin teemamelodia, jota pyöritellään useammassa kappaleessa, on kerrassaan upea.

Switchillekin saapuneen Definitive Editionin ominaisuudet normiversioon verrattuna ovat tervetulleita. Mukaan menoon on ympätty uusia tarinaa avaavia pelialueita, kaksi uutta vaikeustasoa sekä uusia hyökkäyskykyjä Orin opittavaksi. Elämää helpottava uutuus on mahdollisuus pikamatkata harvakseltaan sijoiteltujen lähteiden välillä. Tämä ominaisuus helpottaa etenkin niitä viimeisiä salaisuuksia etsittäessä.

Erittäin hyvä muttei täydellinen

Suurin alkupuolen harmituksen aihe itselleni olivat Orin liian ilmavat hypyt. Oli näet todella vaikeaa saada hahmo laskeutumaan juuri haluttuun kohtaan ilman monia vahinkokuolemia loikan venähtäessä liian pitkäksi tai muuten mennessä puihin. Alkuvaiheessa olikin pakko miettiä, miksi ihmeessä kukaan (Jaakko ja Tero) on koskaan tätä peliä kehunut. Ehkä viime aikoina on vain tullut tottuneeksi liian hyvään, kiitos upean Hollow Knightin tahi Guacamelee 2:n ja SteamWorld Dig 2:n tarkkojen hyppymekaniikkojen. Mutta onneksi asianlaita paranee matkan varrella, kiitos kykypuun täynnä helpotusta. Useat Orin oppimat taidot saavat vähän-sinne-päin-hypyt häiritsemään vähemmän, minkä lisäksi kyseessä lieni myös ihan vain tottumiskysymys.

Toinen, jos ei suoranainen harmitus, niin maininnan arvoinen asia on nimikkeen epätasainen vaikeustaso. Eteneminen metsän syövereissä ei ole sieltä helpoimmasta päästä, sillä piikit ja vihollisten ampumat valopallerot tekevät helposti tuhoaan, mutta niistä huolimatta eteneminen onnistuu kyllä. Mutta sitten vastaan tulee haastavaakin haastavampi kohtaus, jossa pitää juosta pää kolmantena jalkana pakoon asiaa tai toista, mikä saa repimään omia ja muiden hiuksia päästä.

Esimerkiksi kohta, jossa pitää paeta valtoimenaan vyöryviä vesimassoja, vaati itseltäni noin 54 yritystä, että rypistyksen sai hoidettua kunnialla loppuun. Myönnän kiroilleeni ääneen kohtaa tahkotessani. Monelle pelaajalle tämä haastepiikki muutamine sisaruksineen saattavat olla yksinkertaisesti liikaa. Vaikeustason nousemista ei voi kuvailla kovin tasaiseksi. Kuoleminen, tai tarkemminkin sanottuna seuraavan yrityksen aloittaminen, on hoidettu Orissa kuitenkin todella mallikkaasti. Jos pieni sankarhahmo kuolee, palataan edelliseen tallennuspisteeseen käytännössä välittömästi. Ei lataustaukoja, ei odottelua, vaan suoraan asiaan. Yhtään pidemmät lataustauot olisivat tappaneet kaiken peli-ilon ja sujuvuuden alkuunsa.

Jälkikäteen pitää kuitenkin todeta, että vaikka välillä harmitti, oli se lopulta täysin ok. Kyseessä ei ole mahdottoman pitkä seikkailu, joten muutamat vaikeammat kohdat olivat vain ja ainostaan paikallaan. Loppupeleissä se suurin ja melkeinpä ainoa miinus on se epätarkka loikinta. Ja siihenkin lopulta tottui.

Lopputekstien vyöryessä ruudulle oli mittarissa yli 600 kuolemaa. Se on kuulkaas paljon. Onneksi tallentaa voi, kuten todettua, oman halunsa mukaan aina tarvittaessa. Tämä onkin suositeltavaa ennen hiemankin hankalammilta näyttäviä hyppykohtauksia.

Läpipeluuseen itseltäni meni noin kahdeksan tuntia, mutta pelimaailmaan jäi vielä laivalasteittain keräiltävää, jonka etsimiseen voisi kuluttaa vielä sen parisen tuntia. Kyseessä ei ole tolkuttoman pitkä peli, mutta hyvä niin. Loppuvaiheessa, etenkin liian pitkässä viimeisessä alueessa, alkoi jo tuntuakin halu saattaa tarina maaliinsa.

Ori sopii joka talliin

Ori and the Blind Forest: Definitive Edition on mainio nimike, jota kehtaa suositella metroidvania-genren ja tunnelmallisten nimikkeiden ystäville. Etenkin, mikäli muutamat piikit haasteessa ja ilmavat hypyt eivät pistä harmittamaan.

Nimike on kuin kotonaan Nintendon Switch-konsolilla, myös mobiilisti sohvan pohjalla pelattaessa. Mikäli tuotos herättää kiinnostusta, on demo tarjolla eShopissa.

Testaamaan siitä.