Juhlan paikka
Jos videopelejä arvosteltaisiin pelkästään moninpelikokemuksen perusteella, Mario Party 4 olisi kiistaton klassikko. Pelkästään puhtaan hauskanpidon osalta kyseessä on todellinen merkkipaalu, joka ihastuttaa simppelillä ideallaan. Tämän huomioon ottaen ei tule minään erityisenä yllätyksenä, että Marion ja kumppanien juhlat ovat ehtineet jo neljänteen osaansa. Uusimmat bileet ovat Bomberman-sarjalla itsensä kuuluisuuteen nostaneen japanilaisfirman Hudson Softin järjestämiä. Nintendon kanssa jokunen vuosi sitten solmittu yhteistyösopimus on kantanut hedelmää, sillä kahden firman yhteistyöprojektina syntyneet kolme aiempaa Mario Party -titteliä ovat olleet kaupallisen menestyksen ohella myös kriitikkojen suosiossa. Vuonna 1999 lanseerattu Nintendon ensimmäinen juhlapeli oli omaperäinen sekä toimiva konsepti, jota mm. Sega ja Microsoft ovat epäonnistuneesti yrittäneet apinoida Sonic Shuffle- ja Fusion Frenzy -peleillään. Hudsonin virtuaalisen lautapelin menestyksen takana olivat tutut Nintendon maskotit, toimiva idea ja onnistunut nelinpeli, joka nosti Mario Party -nimisen yllättäjän kertaheitolla nokkimisjärjestyksen kärkipäähän viime vuosituhannen lopun yllätysnimikettä haettaessa.
Muutama vuosi ja tukku Mario Party -pelejä myöhemmin, koko sarjan takana pyörivä perusidea ei ehkä välttämättä enää ole niin omaperäinen kuin aikoinaan, mutta toimiva se kieltämättä on edelleen. Neljännessä osassa tekijät ovat selvästi keskittyneet lähinnä pikkuasioiden hiomiseen. Merkittäviä peliteknisiä uudistuksia ei löydy hakemallakaan ja edellisiä osia pelanneet tuntevat välittömästi olonsa kotoisaksi Hudsonin uutuuden parissa. Alussa valitaan tuttuun tyyliin yksi kahdeksasta mukana olevasta Nintendo-maskotista, muutetaan asetukset kohdilleen ja valitaan omiin mieltymyksiin parhaiten soveltuva pelilauta. Ulkonäköään lukuunottamatta erot eri alueiden välillä ovat kuitenkin varsin kosmeettiset, vaikka vaikeusastetta kuvaavilla tähdillä pyritäänkin pelottelemaan pahaa-aavistamatonta pelaajaparkaa korostamalla tasojen välistä olematonta vaihtelua.
Itse pelin alkaessa jokainen hahmo heittää vuorollaan virtuaalista noppaa, jonka jälkeen laudalla liikutaan sen osoittaman silmäluvun määrä asteikolla yhdestä kymmeneen. Kun kaikki ovat liikkuneet oman matkansa, seuraa minipeli, jossa palkintona jaetaan tukku kolikoita. Näillä rahoilla ostetaan sitten vaihtelevissa paikoissa myytäviä tähtiä. Vaihtoehtoisesti pelaaja voi myös vierailla laudalla olevassa kaupassa ja ostaa käyttöönsä halpamaisen huijaamisen mahdollistavia tavaroita, joiden avustuksella jonkin pelaajan tavoittamattomalta tuntuva johto pystytään helposti kääntämään omaksi eduksi. Voittaja on se, jolla ennaltamäärätyn vuoromäärän jälkeen on hallussaan eniten tähtiä. Lisämausteensa menoon tuovat laudalla siellä täällä sijaitsevat kysymysmerkki-ikonit, joihin laskeuduttuaan pelaajat laukaisevat peli-alueesta riippuen jonkin tietyn tapahtuman. Tämän lisäksi moninpelisessioiden kiinnostavuutta lisää aina tietyssä paikassa päivystävä Boo-haamu, joka pihistää vastustajan kolikkoja tai tähtiä pientä rahallista korvausta vastaan. Tunnelma on katossa, sillä voittajaksi ei selviydytä pelkästään taidon avulla. Hyvin alkanut peli voi nopeasti kääntyä päälaelleen, kun onni kääntyykin yllättäen. Juuri arvaamattomuus on tehnyt Mario Partyista niin addiktiivisen pelikokemuksen ja nelososassa tämä vain korostuu entisestään.
Noppa pyörimään
Tärkeässä asemassa olevien pikkupelien saralla liikutaan niinikään varsin ennalta-arvattavasti. Kun normaalipelissä vuoro loppuu, kone arpoo pelattavan minipelin, jonka jälkeen selitetään tuttuun tyyliin siihen liittyvät säännöt. Selkeästi esitetyt ohjeet päästävät ensikertalaisetkin nopeasti mukaan ja uutena ominaisuutena kulloinkin kokeiltavaa lajia voi halutessaan harjoitella niin monta kertaa kuin haluaa. Tämä on erinomainen lisä, vaikka yksikään yli 50 mukana olevasta pelistä ei mikään monimutkaisuuden huippu olekaan. Helpoimmissa hakataan vain silmittömästi yhtä nappulaa, kun vaikeimmissa vaaditaan korkeintaan oikeaa ajoitusta tai kevyttä tasohyppelyä. Normaaleiden kaikki kaikkia vastaan -periaatteella käytävien kisojen lisäksi mukana on yhdellä kolmea vastaan pelattavia koitoksia ja tunnelmanluojana erinomaisesti toimivia joukkuepelejä, joissa molemmissa tiimeissä taistelee kaksi maskottia. Muiden bileyritelmien joukossa Mario Party 4:n suurin valtti on juuri selkeys. Simppelit ja kekseliäät minipelit on helppo sisäistää nopeasti. Niistä nauttii samalla lailla niin aloittelija kuin kokenut konkarikin, joten ylimääräiset ohjaimet voi helposti antaa vaikkapa omille perheenjäsenille tai videopelejä muuten vierastaville tuttaville. Hyvien refleksien ja sorminäppäryyden avulla pärjää MP4:n kuvitteellisessa taikamaailmassa mainiosti, mutta myös tuurilla on sormensa pelissä voittoa metsästettäessä. Yhdistelmä on täydellinen ja neljännessäkin osassa se toimii saumattomasti.
Yksinkertaista kokonaisuutta korostaa entisestään se, että useimmiten kerralla on käytössä vain muutama erillinen nappi. Pelattavuus koostuukin yleensä vain yhden nappulan ja tatin käyttämisestä. Harvoin Mario Partyn kanssa joutuu tilanteeseen, jossa pelattavana oleva minipeli vaatii muutamaa pikaista nappulanpainallusta enemmän harkintaa. Pelattavuudeltaan kyseessä on siis kuin paluu menneeseen. Vanhoina hyvinä aikoina kontrollit olivat yksinkertaisia ja pelit rautaa, ja Hudsonin tekele onkin kuin tuulahdus noilta ajoilta. Pelkällä tikun ja A-nappulan yhdistelmällä pärjää jo pitkälle, vaikka huomattavasti enemmänkin nappuloita olisi tekijöiden käytössä ollut. Simppeliä ohjattavuutta suositaan, mutta onneksi ykkösosaa kokeilleille tutuksi tulleet tikunpyöritysminipelit loistavat edelleen poissaoloaan. Todellisina ohjaimentappajina toimivia hetkiä onkin selvästi pyritty karsimaan minimiin ja edellisten osien kaltaisia nappulanhakkauspainajaisia ei uusimmasta Mario Partysta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta enää löydy.
Huvi loppuu kuitenkin lyhyeen, kun karmea totuus yksinpelin takaa paljastuu. Minipeleissä häärii mukana aina neljä maskottia ja ihmisvastustajien puuttuessa ylimääräiset paikat täytetään tietokonepelaajilla. Harvinaisen ennalta-arvattavan keinoälyn kanssa pelaaminen on jatkuvaa kärsimystä, sillä hitaan temmon takia nopanheittelystä katoaa nopeasti kaikki mielenkiinto. Ilman vieressä huutavia kavereita Mario Party ei pääse oikeuksiinsa. Ympärille kerääntyvien tunnelmanluojien puuttuessa tietokoneita vastaan käytävät pelisessiot ovat kuivia kokemuksia, joita mielellään ei jauha paria minuuttia kauempaa. Yksinpelielinkaarta on vielä yritetty pelastaa ykkösasemassa kulkevan Party-pelimuodon rinnalle asetetulla tarinamoodilla, jonka mielenkiintoaste on kuitenkin valitettavasti lähellä nollaa. Erikoislahjojen kerääminen ei suoraan sanottuna kiinnosta pätkän vertaa, kun pelikumppaneina häärivät tietokonevastustajat eivät ilonkiljahduksia aiheuta. Vitsi piilee vain siinä, että kaikkien minipelien ja muiden ekstrojen aukaisemiseen on pakko pelata yksinpeliä. Tämä ratkaisu on kömpelö ja se toimii outona kontrastina nopean bilepelin maineesta nauttivalle kokonaisuudelle.
Story- ja Party-moodeissa kertaalleen pelattuja minipelejä voi luonnollisesti hakata myös ilman häiriötekijänä toimivaa lautaa Mini-Game-pelimuodossa. Voitto- ja tiimipohjaisten pelivaihtoehtojen lisäksi myös vapaa riehunta on mahdollista tässä moodissa Free Play -vaihtoehdon suotuisella avustuksella. Jo avattujen pikkupelien asetuksia pystyy muuttelemaan vapaasti ja ilman ärsyttävää arvontamoodia omia suosikkipelejä pystyy tahkoamaan kerta toisensa jälkeen parin ärsyttävämmän jäädessä kokonaan ilman huomiota. Mini-Game-muoto täydentää oivasti juhla- ja tarinamoodien vaihtelevaa kirjoa. Yksinpelinä näiden pelimuotojen kiinnostus on valitettavasti pohjalukemissa, mutta juhlat alkavatkin vasta useamman kaverin saapuessa visiitille.
Pidot paranevat
Iso osa peliajasta kuluu yksinkertaisilla pelilaudoilla kävellessä. Lautapelimainen yleistunnelma korostuu ennaltamäärätyissä kamerakulmissa, joissa visuaalinen loisto jää toissijaiseen asemaan. Ensivaikutelmana syntyvä epäuskoinen mielentila säilyy koko pelin ajan, sillä Mario Party 4 on teknisesti kuin tuulahdus menneestä. Grafiikka ei missään vaiheessa ole ollut lautapelien tärkein elementti, eikä tämä Nintendon bilepeli suinkaan poikkea valtavirrasta. Sarjakuvia mukaileva grafiikka ei hyödynnä Cuben visuaalista tehoa nimeksikään, mutta vastalahjaksi tekijät ovat saaneet latausajat lähes olemattomiin. Tämä on tärkeää elementti nopeasti sisäistettävässä moninpelitittelissä. Kun jokaisen vuoron jälkeen päästään saumattomasti eteenpäin, turhautuminen ei kaveripiirissä pääse iskemään ja hupi jatkuu yleensä aina viimeiseen vuoroon asti. Tappelut alkavatkin vasta siinä vaiheessa, kun joku innostuu tosissaan varastamaan toisen pelaajien tähtiä.
Suuren tunnelmannostattajan roolia ei myöskään tarjota audiovisuaaliselle osa-alueelle. Nintendo 64 -ajoilta tuttua midimusiikkia muistuttavat kauheat taustarenkutukset eivät hivele korvia taivaallisilla sävelillä, mutta ärsyttäviä päähän soimaan jääviä yli-iloisia kappaleita ei ääniraidalta onneksi löydy. Soundtrackin ostosuunnitelmat on kuitenkin syytä pistää jäihin ainakin seuraavan osan ilmestymiseen asti. Efektipuolella tarjolla on tuttua peruskauraa, johon sisältyvät huvittavat hahmokohtaiset huudahdukset ja minipelien Super Nintendo -tasoinen äänitoteutus. Käsi hapuilee jo uhkaavasti kaukosäätimen volyyminappulaa, kunnes aivot tajuavat, että audiovisuaalinen monivivahdeikkuus ei koskaan ole ollut bilepelien suurimpia myyntivaltteja.
Mario Party 4 täyttää siihen kohdistetut odotukset. Edellisiä osia pelanneille luvassa ei ole mitään uutta ja yksinpelikokemusta hamuavien kannattaa ehdottomasti suunnata katseensa muualle. Neljän ohjaimen ja kaverin kanssa Hudsonin uusin on kuitenkin ehdottomasti GameCuben parasta nelinpeliantia loistavan Super Smash Bros Meleen ohella. Tekijät kulkevat selvästi tuttuja ja turvallisia polkuja säilyttäen vuonna 1999 ensimmäisen kerran ideoidun lautapelirakenteen jokseenkin muuttumattomana. Kun yksinkertainen, mutta toimiva konsepti yhdistetään saumattomasti jämäkkään pelattavuuteen, tunnettuihin maskotteihin ja kekseliäisiin minipeleihin, saadaan Kuution toiseksi paras moninpeli. Uusia ideoita ei paria kosmeettista lisäystä lukuun ottamatta mukana ole, mutta tälläisenäänkin Marion juhlat pitävät pihdeissään hämmästyttävän hyvin. Hyvää moninpeliä hakeville Mario Party ansaitsee edelleen täyden suosituksen, kun taas yksin pimeässä huoneessa pelaavat nauttivat enemmän esimerkiksi Super Mario Sunshinesta tai Eternal Darknessista.
