Paholaisen on jälleen aika itkeä, tirauttaa, pillittää, porata, vetistellä, vuodattaa, kyynelehtiä ja niin edelleen. Capcomin suositun sarjan neljäs osa osui hyvään väliin, sillä mätkintään keskittyvä toimintapeligenre elää kovan suosion aikaa. Vai ihanko muuten vain Ninja Gaiden ja God of War kiinnostaa ihmisiä ja kauppojen hyllyt täyttyvät näitä kopioivista peleistä?
Vanhaa hyväksi todettua kaavaa ei olekaan Devil May Cryssa lähdetty juurikaan muuttamaan. Demonien kaataminen sujuu suurin piirtein samalla tavalla kuin ennenkin unohtamatta tyyliä sekä huonoa läppää.
Nerokas Nero
Ehdottomasti suurin uudistus on uusi hahmo Nero, joka muistuttaa edellisistä osista tuttua Dantea niin hiuksiltaan, pukeutumisiltaan kuin jonkin verran jutuiltaankin - jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja Dantelle. Taisteluissakaan ero ei hahmojen välillä ole päätähuimaava, mutta silti voi helposti todeta Neron olevan riisutumpi versio niin kyvyiltään kuin aseiltaan. Neron miekka sekä ampuma-ase toimivat suurin piirtein samalla tavoin kuin Danten vastaavat, joten ainoaksi Neron erikoisuudeksi jää demonikäsi. Kyseinen käsi toimii sekä aseena että myös eräänlaisena "heittokoukkuna" tasoloikkakohdissa. Mistään suuresta lisäyksestä ei kuitenkaan ole kyse. Tasoloikissa käytettynä kyky tuntuu selvästi päälle liimatulta ja taisteluissa se on vain kiva pikkulisä, josta on loppujen lopuksi vain harvoin suurempaa hyötyä. Olisikin ollut toivottavaa, että Neron kyseisellä kyvyllä olisi enemmän käyttötarkoituksia, mutta nyt se vain jää laimeaksi pikkuviritykseksi.
Dante on onneksi aikalailla toista maata. Perinteinen mätkintä sujuu samoin kuin Nerolla, mutta useat eri tyylivaihtoehdot ja aseet tekevät hänestä hyvinkin monipuolisen. Aseita ja tyylejä voi vaihtaa vaikkapa kesken taistelun tuoksinan, mikä auttaakin hyvin taktikoimisessa ja tuo mukavaa vaihtelua jos tietynlainen taisteleminen alkaa tympiä. Muutama tyyli ja ase jäänee kuitenkin monella käyttämättä, varsinkin nyt kun tyylit eivät kehity käytön mukaan kuten kolmannessa Devil May Cryssa.
Tyylien kehittämisen lisäksi myös muidenkin kykyjen saanti on muutettu. Enää uusien kikkojen osto ei vaadi demoneiden tappamisesta saatuja orbeja, vaan jokaisen tehtävän lopussa pelaaja saa "Proud Souliksi" kutsuttuja pisteitä, joita hän sitten käyttää uusiin kykyihin tai tyylien kehittelyyn. Hyvänä puolena hahmon kehittelemisessä on vielä se, että jos jotkin kyvyt ei miellytä, voi ne poistaa käytöstä ja sijoittaa Proud Soulit uusiksi muihin kykyihin. Näin pelaaja välttyy hahmonsa pilaamiselta.
Kaikki ok
Kolmannen osan laimean tarinan jälkeen on mukaan saatu eeppistä maailman pelastamismeininkiä mukaan. Mistään kovinkaan erikoisesta ja muistettavasta juonesta ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse.
Kaikki saa alkunsa, kun demoni Spardaa palvovan kultin seremoniaan iskee kuokkavieras, Dante, joka ensitöikseen ampuu kultin johtohahmon ja teurastaa lisäksi muutaman rivisotilaan. Tätähän DMC:n uusi päähenkilö Nero ei sulata, vaan painuu Danten perään selvittääkseen mistä ihmeestä on oikein kyse.
Itse asiassa jopa hieno alku lupaa hyvinkin mielenkiintoisaa tarinaa, mutta pettymys on väistämättä edessä. Juonenkäänteitä toki piisaa, mutta ne ovat niin ennalta arvattavia, että tarinan tähtihetket ovat tiedossa parin tunnin peluun jälkeen.
Onneksi juonen ei tarvitsekaan tällaisessa pelissä suurinta laatua olla. Pelin tärkein osa, eli taisteleminen, sujuu nimittäin hyvin, vaikkakin aloittelijalle hahmot voivat tuntua aluksi kankeilta. Vanhat taitajat sen sijaan ovat heti kuin kotonaan, sillä taistelu hoituu juuri samalla tapaa kuin ennenkin. Kuitenkin kyseiset pelaajat saavat vastineeksi huomata pelin laskeneen vaikeustason. Vihollisten iskut ovat hyvin helposti ennalta luettavissa, ne ovat heikohkoja ja tämän kaiken lisäksi peli tarjoaa runsaasti parantavia esineitä. Osa pomovastuksista tuo poikkeuksia tähän kaavaan, mutta silti pelaaja huomaa kukistaneen ne paljon vähemmällä vaivalla kuin esimerkiksi kolmannen osan häiriköt. Onneksi sentään tarpeeksi pelatessa aukeaa uusia haastavampia vaikeustasoja.
Graafisesti peli on hienoa katseltavaa. Varsinkin maisemia on ilo katsella, mutta toki myös muutkin asiat on onnistuttu tekemään täyttääkseen nykypäivän standardeja. Äänet sen sijaan jakavat varmasti mielipiteitä. Ääninäyttely on mukiinmenevää, mutta pelin hieman kovemman luokan musiikki tympii varmasti useita. Loppua sille ei näykkään, vaan paria samaa biisiä renkutetaan pitkään ja hartaasti alusta loppuun. Onneksi suurin osa musiikeista sentään jää mätkinnän ja keskittymisen taustalle, eikä niihin lopulta kiinnitä huomiota juurikaan ellei ole lapsuudestaan asti kuunnellut silkkaa klassista.
Mitä siis jää käteen? Neljäs demoniteurastusretki ei muuta sarjaansa merkittävästi, mutta se ei estä sitä tosiasiaa, että tästä voi edelleenkin nauttia. Jos ei ole siis lopen kyllästynyt genreen tai olisi kiinnostunut kokeilemaan, on Devil May Cry 4 varma hankinta. Se ei ole genrensä paras, mutta silti kaukana huonoista tekeleistä.
