American McGee’s Alice ihastutti PC-pelaajia vuosituhannen vaihtuessa. Tasohyppelyä, ongelmanratkaisua ja toimintaa yhdistelevä peli oli kaikin puolin omaa laatuaan kauniin ulkoasunsa ja kieroutuneen ideansa puolesta.
Alice Liddellin perhe menehtyy tulipalossa ja tyttö onnistuu kuin ihmeen kaupalla pelastautumaan vain joutuakseen myöhemmin hullujen huoneelle viiltelemään ranteitaan. Pian hän tempautuukin takaisin Ihmemaahan, jota hallitseva Herttakuningatar orjuuttaa mitä sadistisimmin keinoin. Alice kuitenkin onnistui pelastamaan Ihmemaan asukit sekä oman mielenterveytensä – vai onnistuiko?

Jatko osa sijoittuu noin vuosi ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Alice elää tympääntyneessä orpokodissa, jossa kaikki pitävät häntä syyllisenä perheensä kohtaloon. Myös tytön terapeutti yrittää saada hänet unohtamaan menneet muistot kyseenalaisin keinoin. Alice kärsii edelleen Ihmemaahan liittyvistä unista ja hallusinaatioista ja pian kanin kolo kutsuu jälleen tyttöä.
Ihmemaa on muuttunut viime kertaisesta visiitistä huonompaan suuntaan. Alicen harteille jääkin pelastaa Ihmemaata uhkaava maailmanloppu, jos hän haluaa pelastaa myös oman pirstoutuneen mielensä.

Ensimmäinen tunti on ratkaiseva monen pelaajan kannalta, siinä ajassa selviää jaksaako peliä ylipäänsä pelata loppuun asti.
Alice liikkuu keijumaisen kevyesti leijuen, tasohyppely kaavamaista, toiminta yhden napin mättämistä ja peli on äärimmäisen ruma. En tiedä kuinka kauan kehitys on kestänyt, mutta en ihmettelisi yhtään, jos kenttien rakenne ja tekstuurit olisi suunniteltu heti ensimmäisen osan julkaisun jälkeen vuonna 2000.
Kaukaa katsottuna ensimmäinen vehreä ympäristö vielä menettelee satumaisuudellaan, mutta pelin edetessä ulkoasu muistuttaa lähinnä PS2-aikakauden peliä.
Fantasiamaailmansa ulkopuolella Alice seikkailee putkeakin putkimaisemmassa viktoriaanisessa Lontoossa joka kuhisee grafiikkabugeja.

Vinksahtanut ihmemaa on miljöönä omaa luokkaansa, mutta sen mahdollisuuksia ei ole ajateltu saatika hyödynnetty loppuun asti miltään osa-alueelta. Tämä heijastuu tasohyppelyyn ja ongelmanratkontaan. Alice pystyy tekemään useita hyppyjä ilmassa ja liitämään hameensa avulla ilmassa leijuvilta tasanteilta toisille ja niistä höyrykattiloiden päälle, jotka nostavat tytön korkeammille tasanteille.
Silloin kun ei pompita, kutistutaan sormenkorkuiseksi ja paljastetaan muuten näkymättömiä polkuja tai avaimenreikiä. Samaa kaavaa toistetaan yhdessä ja erikseen koko pelin ajan ja mikä pahinta Ihmemaatrippi kestää n. 15 tuntia, ellei enemmän.

Jos kenttäsuunnittelu oli kehnoa, niin toiminta ei ole yhtään sen parempaa. Aluksi saadaan ensimmäisestä osasta tuttu, tytön valtimoitakin katkonut veitsi, jota seuraa minigunina toimiva pippurimylly ja sotanuijan aseman ajava keppihevonen.
Aseet kuulostavat paperilla huvittavilta, mutta niiden hyödyntäminen on kaikin puolin tylsää. Lähitaistelumetodit rajoittuvat yhden napin hakkaamiseen ja saman animaation katseluun. Tuliaseilla taas tähtäys on tuskallisen heppoista ja automaattitähtäys menee harakoille kameran sabotoidessa ampumista.

Valuuttana toimivat kaikkialta kerättävät hampaat joilla parannetaan aseiden tehokkuuksia, mutta nämäkään muutokset eivät ole mitään mullistavia. Jos aseet olisivat saaneet edes lisää comboja tai vaikka erikoisiskuja voisi toiminta olla hitusen hauskempaa. Nyt muutos on vain ulkoinen kasvaneen osumamäärän lisäksi.
Muina kerättävinä toimivat turrutetut muistot ja aikaa vastaan taistelua, sekä arvoituksiin vastailua sisältävät areenat, joista saadaan lisää ruusuja Alicen energiamittariin.

Kun helat lähenevät nollaviivaa, napin painalluksella tytöllä iskee hysteria päälle. Ei, ei sellainen hysteria, kuin tuon ajan naisilla tuppasi olemaan, vaan Alicesta muuttuu nopea ja kuolematon tappokone. Ihan siisti ragemoodihan tämä on, mutta kahden läpipeluun aikana en tarvinnut kyseistä toimintoa kertaakaan.

Tekoälyttömät viholliset eivät tuota päänvaivaa ja isommat viholliset kukistetaankin hyödyntämällä niiden typeryyttä mm. jumittamalla ne kiinni ympäristöön tai loikkimalla korkeammalle maan tasalta. Vain ja ainoastaan viimeinen taistelu saattaa tuoda päänvaivaa, mutta vain achievement/trophyn metsästäjille.

Madness Returns on todellinen sekametelisoppa, jonka ainoat oikeasti hyvät asiat ovat parhaimmillaan selkäpiitä karmiva ja uhkaava musiikki, sekä uutena ostetun pelin mukana tuleva ensimmäinen Alice. Vaikka ensimmäinen osa onkin muinaisjäänne nykymittapuulla, niin sitä aikoinaan pelanneet saavat varmasti tyydytystä nostalgiannälkäänsä.
Kokonaisuutena Alicen uudet seikkailut on vaikea pisteyttää. Siitä haluasi tykätä, mutta kriitikon silmiin iskee välittömästi keskeneräisen pelin puitteet, jonka takia se kannattaakin ostaa pilkkahintaan alelaarista tai jättää kokonaan ostamatta. Ostamatta jättäneet pelaajat tuskin menettävät mitään. Muut kuin sarjan fanit voivat vähentää yhden pisteen.