Suomessa tehtailtu Max Payne -pelisarja päästettiin ulkomaalaisten huomiin, kun kotimainen Remedy myi luomuksensa oikeudet Rockstar Gamesille. Useiden vuosien odotuksen ja lykkäysten jälkeen Rockstar Vancouver on vihdoin saanut ulos sarjan kolmannen osan, joka luonnollisesti hyödynsi sarjan perinteistä kolmannen persoonan räiskintäformulaa, mutta myös lisäsi ripauksia Rockstar-magiaa sinne tänne. Pelisarja on kokenut kasvojenkohotuksen niin ulkoasun, kuin myös pelattavuuden osalta, mutta onko Rockstar vienyt sarjaa oikeaan suuntaan?
Max Payne 3:n tarina alkaa vuosia The Fall of Max Paynen jälkeen. Sateiset New Yorkin maisemat ovat vaihtuneet trooppisempaan ympäristöön, itse Etelä-Amerikan Brasiliaan, tarkemmin Sâo Pauloon. Max on vanhentunut vähemmän arvokkaasti: kaljamahaa ja ryppyjä löytyy, unohtamatta menneisyyden arpia. Mies on entistäkin kyynisempi, alkoholisoitunut kipulääkeaddikti, joka on kuitenkin jostain syystä kelvannut porvariperheen henkivartijaksi. Max holhoaa yökerhoissa pyöriviä perheen aikuisteinejä samalle inhoten itseään ja koko elämäänsä. Eikä aikaakaan, kun yksi bilehirmuista siepataan paikallisen jengin toimesta. Vastausta ei tunnu löytyvän Kong-viskipullon pohjaltakaan, joten Max lähtee kostomatkalle favelan syövereihin kohti pimeyden ydintä noutaakseen pomonsa siepatun naisen takaisin.
Miestä kaatuu kuin heinää ja oi, kuinka komean näköistä se onkaan. Rockstarin GTA IV:stä ja Red Dead Redemptionista tuttu Euphoria-animaatiomoottori luo upeita kuolinanimaatioita. Jokainen luoti on täysin mallinnettu, yksittäinen kolmiulotteinen objekti, joka oikeasti lentää aseen piipusta ja lävistää vihollisen, tekee näihin reikiä ja heittää vielä ilmaan ultra-tyylikkäät veriefektit. Max Payne -sarjan tunnusmerkki Bullet Time -hidastus on luonnollisesti mukana, jolloin hurmeen määrän voi laskea ruudulla vaikka sormilla. Veren vuodatus on sopivan ylilyötyä, kuitenkin hillityn tyylikästä. Aseitakin löytyy vaikka millä mitalla, joista jokainen on toinen toistaan munakkaampi. Ampumiseen ei kyllästy, vaikka sitä tapahtuu koko pelin alusta loppuun asti. Ei vain vihollisten kuolinanimaatiot, mutta myös kaikki muukin animointi on loistavan näköistä. Maxin hypätessä sivuttaissyöksyllä jotain estettä päin, tämä törmää siihen ja kaatuu maahan, eikä vain maagisesti jatka ilmalentoa paikallaan seinää vasten. Max myös kantaa aseita realistisesti molemmissa käsissään, mikä rajoittaa aseiden määrää, joita sankarimme voi kantaa mukanaan. Pistoolia käyttäessä haulikko pysyy vasemmassa kädessä ja niin edelleen... Pelaajan täytyykin välillä tehdä valintoja, kuten että jättäisikö isomman kaksin käsin tähdättävän aseen dual-Ingramien vuoksi, sillä kaikkea rojua ei voi rahdata mukanaan.
Myöskään ympäristöt eivät aiheuta kyllästymistä, kuten aiemmissa Max Payneissä. Nyt liikutaan niin yökerhoissa kuin jalkapallostadionilla, ja uuden tapahtumapaikan ansiosta myös aurinkoisissa faveloissa. Synkkyys tulee kolmannessa osassa nyt eri tavalla ilmi: Max omaa edelleen kyynisen asenteen kaikkeen - itseinhoa unohtamatta. James McCaffrey murisee Dan Houserin kynäilemää dialogia todella upeasti, eikä Rockstarin tapaan muutkaan ääninäyttelijät petä. Mustaa huumoria on taas kerran mukana ja etenkin hahmokaartin uudelle lisäykselle on pakko antaa aplodit hyvän läpän heitosta.
Räiskintä on munakasta ja mukavaa, sekä peli on kokonaisuutena hyvin rytmitetty. Jatkuvista välinäytöksistä siirrytään pelikuvaan saumattomasti ja koko pelin ajan ruudulla viljellään vilkkuvaloja ja muita efektejä, jotka mitä luultavimmin kuvaavat Maxin pään sisäisiä rappiollisia tunnelmia. Toisella ja varsinkin kolmannella pelikerralla välinäytökset vain ärsyttivät, sillä ne voi periaatteessa ohittaa nappia painamalla, mutta toisaalta taas ei - peli lataa välinäytösten aikana ja ennen lataamisen suorituttua ei näytöstä voi skipata, mikä johtaa siihen, että välinäytös pitää useimmiten katsoa aivan viimeisille sekunneille asti, jolloin näytöksen ohittamisesta ei ole enää mitään hyötyä. Ainakin PS3-versiossa joissain välinäytöksissä katosivat myös välillä äänet kokonaan ja kaveri kertoi kokeneensa saman. Vaikka väliklipit ovatkin tyylikkäästi sarjakuvamaisiin ruutuihin jakautuvia ja kaikennäköisillä efekteillä täytettyjä, niin loppupeleissä ne alkoivat vain ärsyttämään. Kaiken näköisille nappien painamisille sun muille on myös pitänyt tehdä omat turhat välinäytöksensä, luultavasti vain siksi, jotta peli voisi ladata taustalla oven takaa avautuvaa pelialuetta. Tämän tosin ymmärtää, sillä peli on ulkokuoreltaan äärettömän komea. Mutta toisaalta vieläkin komeampi Uncharted ei lataile mitään pelin aikana, vaan koko Uncharted-sarjan voi pelata vaikka alusta loppuun ilman yhtäkään taukoa tai näytöstä.
Max Payne 3 sisältää myös nettipelin. Perinteisten pelimuotojen lisäksi tarjolla on mielenkiintoinen Gang Wars, jossa kaksi osapuolta ottavat yhteen tietyn taustatarinan puitteissa. Pelimuoto jakautuu useisiin eriin, joissa jokaisessa on oma tehtävänsä, esimerkiksi jonkun paikan suojaaminen tai tietyn vihollispelaajan eliminointi. Erien välissä näkyy näytöksiä ja parhaat pelaajat pääsevät esittämään pääosaa. Kokonaisuutena parhaiten suoriutunut joukkue korjaa potin. Toinen hivenen erilaisempi pelimuoto nettipelissä on Payne Killer, jossa yksi pelaaja saa kunnian pelata Max Paynenä, jolla on enemmän energiaa ja tulivoimaa. Muiden pelaajien tehtävänä on päästää Payne päiviltään. Tulevaisuudessa moninpeliin on tulossa myös co-op maksullisena DLC:nä. Omaa nettipelin hahmoaan voi muokata kohtuullisen monipuolisesti niin vaatetuksen kuin naamavärkinkin osalta. Lisähauskaa verkossa pelaamiseen tuo vedonlyöntimahdollisuus sekä Vendetta-systeemi, jonka avulla voit valita sinua nöyryyttäneitä vihollispelaajia ykköskohteiksisi lisä-XP:n toivossa. Nykyajan mukaisesti level-systeemi löytyy ja kaikennäköistä avattavaa riittää tuntikausiksi.
Kokonaisuutena Max Payne 3 on lähes erinomainen. Yksinpelin tarina kestää nykystandardeilla mitaten ruhtinaallisesti, jopa viitisentoista tuntia. Tarina on myös laadukkaasti käsikirjoitettu, elokuvamainen ja selvästi aikuisempaan makuun suunnattu. Hyvä englanninkielen taito on poikaa tätä peliä pelatessa. Tarinalle luo tunnelmaa Healthin ja muiden esittäjien taustalla soivat kappaleet. Etenkin viimeinen kenttä on jäänyt oman pääkoppani muisteloihin yhtenä hienoimmista pelikokemuksista sen upean ääniraitansa vuoksi. Yksinpeli kestää helposti parikin pelikertaa ja lisäkivaa soolona pelaamiseen tuovat New York Minute- ja Arcade-pelimuodot. Kaikki tuntuu olevan Rockstar-laadun mukaista, mutta välinäytösten pakottaminen harmittaa edelleen. Moninpelin puolelta ei tunnu löytyvän kunnollista statistiikkaa omasta suoriutumisestaan, joten homma ei jaksanut oikein koukuttaa itseäni, vaikkakin Shootdodge-syöksyminen viihdytti oman aikansa. Tällaiset oudot ratkaisut vähentävät pelin arvoa, mutteivät poista sitä faktaa, että jokaisen Max Payne -sarjan fanin ja kolmannen persoonan räiskintäpelien ystävän tulisi kokea tämä suurimmalti osalti erittäin viihdyttävä ja räjähtävä pelikokemus. Sarja on siirtynyt kotimaiselta mestarilta uusiin käsiin, mutta laatu on silti pysynyt korkealla.
