Varoituksen sana, arvostelu tulee sisältämään suuren määrän yli ylistäviä termejä ja fiilistelyä, mutta ei sisällä vakavia spoilereita. Uncharted pelisarjankin takaa löytyvä Naughty Dog päätti siirtyä toiminnallisesta aarteiden metsästyksestä hitaampitempoiseen, draamapainotteiseen selviytymiskamppailuun luomalla uuden IP:n, Last of Usin. Ja täytyy nostaa hattua päätökselle, sillä teos on kaikkea mitä saatoin odottaakin, ja enemmänkin.
Pääosin lähitulevaisuuten sijoittuva peli kuvaa maailmanjärjestyksen rapauttaneen infektion jälkeistä maailmaa, jossa jokainen selviydytty päivä on uusi voitto. Tarkemmin sanottuna pelissä liikutaan 20 vuotta infektion iskemisen jälkeen, jolloin kaupungit ja ihmisten yhteisöt ovat täysin rapautuneet, luonnon ottaessa taas vallan kaikesta. Tosielämäänkin löyhästi perustuva sieni infektio, joka leviää puremasta tai itiöistä, ottaa vallan isäntänsä mielestä ja saa tämän lähes raivotautiseksi. Tarpeeksi pitkälle edennyt tauti sokaisee kantajansa, sienen tunkeutuessa pään läpi, saaden sairastuneet näyttämään hirviömäisiltä, toisen maailman olioilta. Lisäksi maailman rakenteiden hajottua ihmistenkin raakalaismaisuus nousee pintaan selviytymisen ollessa mallilla "joko sinä tai minä".
Tämän kaiken keskiössä liikutaan Joel-nimisellä hahmolla. Tämä hieman jo harmaantunut, elämää nähnyt, suuren tragedian kohdannut selviytyjä onkin loistava valinta pelaajan hahmoksi. Joel ei ole perinteisen mustavalkoinen hahmo, sillä välillä tämä joutuu turvautumaan äärimmäisen väkivaltaisiin ratkaisuihin matkallaan saaden jopa pelaajan hieman epäröimään tarkoitusperien jaloutta. Matkan syynä on pelin toinen päähahmo, koko shown varastava Ellie. Pelaajan on kuljetettava tämä 14-vuotias tyttö hengissä Bostonista satojen kilometrien päähän vastarintaliikkeen hoiviin. Karussa maailmassa kasvanut tyttö on karusta kielenkäytöstään ja käytöksestään huolimatta herkkä hahmo, josta pelaaja alkaa lähes huomaamattaan välittämään Tämä aspekti tuo mieleen taannoisen Telltalen Walking Dead pelin. Pelin ydin onkin paitsi selviytymiskamppailussa, myös loistavasti toteutetussa draamassa näiden kahden hahmon välillä.
Kolmannesta persoonasta kuvattu peli pääse täysiin oikeuksiinsa kun pelin pelaa hiippailutyylillä. Pelissä ei varsinkaan vaikeimmilla vaikustasoilla jaella ammuksia kovinkaan avokätisesti, joten tilanteiden hoitaminen on palkitsevinta joko hapettamalla viholliset tai vaikka vain hiippailemalla kaikista ohi. Räiskimäänkin joutuu kuitenkin suurella todennäköisyydellä ja itseasiassa pelissä oli muutamassa kohdassa hieman liikaakin räiskintää pelin yleisen temmon huomioonottaen. Räiskintä on kuitenkin toteutettu hyvin, tähtääminen ei ole liian helppoa ja tilanteen voi hoitaa äänekkäästi tai hiljaisesti jousipyssyllä. Vaikka peli ei varsinaisesti kauhua olekkaan saa pelin vahva immersio luotua pelaajalle kuumottavia tilanteita. Esimerkiksi pelaajan paljastuttua varsinkin infektoiduille, päälle hönkii sellainen määrä vihollisia että tilanteessa pelaaja useimmiten vain heittää muutaman paniikkilaukauksen sinnepäin ja juoksee viholliset kintereillään etsien pakopaikkaa tilanteen rauhoittamiseksi. Tilateiden hoitamista helpottaa eräänlainen seinänläpi näkö, ns. kuuntelututka, eli Joel pystyi kuuntelemaan missä viholliset menevät, ikäänkuin nähden heidät seinien läpi. Jos tätä ominaisuutta ei käytä, saa pelistä vieläkin jännitävämmän ja vaikeamman.
Iso osa peliä on myös nurkkien koluaminen niin ammuksien kuin myös tarveaineiden takia. Näistä materiaalista pelaaja voi luoda mm. lääkettä, puukkoja ja pommeja. Itsensä paikkaaminen tai tarvikkeiden rakentelu tehdään täysin reaaliajassa, joten pelaajan on punnittava missä kohtaa näitä asioita voikaan tehdä. Parantuminen ei tapahdu hetkessä vaan vaati hetken pelaaja keskittymistä, joten taistelun tuoksinassa tämä voi olla liian haasteellista, mikä osaltaan luo pelin jo vahvaa immersioa.
Tavaroiden etsiminen pelimaailmasta tulee kuotenkin luonnostaan, silä pelin maailma on paitsi visuaalisesti nätti, myös yksityiskohtaisesti toteutettu. On hienoa vain tutkia huoneita ja huomata kuinka jokainen huone on ajateltu loppuun saakka. "Kuka täällä eli tai työskenteli, miksi hän hylkäsi kotinsa", siinä ajatuksia jotka usein pyörivät mielessä. Pelin ympäristöt muutuvat myös kiitettävästi, välillä liikutaan toimistotalossa, omakotialueella tai vaikka lumisessa metsässä. Pelin äänimaailmakin on loistava ja Gustavo Santaolallan säveltämä musiikki käytetään erittäin minimalistisesti, mutta tehokkaasti. Myös aseiden äänet ovat todella realistiset ja "munakkaat".
Pelin tekoälyä on arvosteltu, osin mielestäni turhaan, vaikkakin seassa on myös totuuden siemen. Pelaajan kanssa liikkuvat hahmot on suunniteltu siten, että viholliset eivät suoraan huomioi heitä, joten hiippailu ei voi mennä puihin tekoälyttömyys partnerin takia. Toisaalta tämä saattaa luoda hämmentäviä kohtia, joissa esim. Ellien juoksee vihollisen keskeltä näiden sitä huomaamatta. Tämä oli kuitenkin harvinaista eikä rikkonut pelin uskottavuutta. Apureista oli myös välillä apua hiedän ampuessa vihollisia tai sitten heitä piti pelastaa näiden kynsistä. Viholliset taasen olivat kohtuu nokkelia, osasivat kiertää selustaan, mutta eivät automaattisesti tieneet missä pelaaja menee.
Kootusti, peli oli rujon kaunis, niin tarinaltaan kuin maailmaltaankin. Pelin hahmot ja niiden vurovaikutukset eivät häviä tippaakaan laadukkaimpien draama elokuvien vastaaville. Kun päälle lisätään toimiva pelimekaniikka ja loistava äänimaailma, on käsissä yksi tämän konsolisukupolven hienoimmista peleistä, jonka nostaisin sinne Red Dead Redemptionin ja Bioshockin tasolle. Tämä on noin 15 tuntinen tarina, jonka tulen mielelläni vielä kokemaan uudestaankin.
