Kaasua, cubisti!
GameCuben noin kolmivuotisella taipaleella ei ole hirveämmin kunnollisia autopelejä näkynyt. Vaikka Nintendon omat yksinoikeusautoilut kuuluvatkin konsolin laadukkaimmanpuoleisiin anteihin, eivät Mario Kartin ja F-Zeron kaltaiset tuotokset tyydytä Gran Turismon -nälkäistä cubistijoukkoa millään ilveellä. Nimekkäimmät peruskaahailut ovat pitkälti Burnout- ja Need for Speed -sarjojen osia, mutta sen suurempi kamppailu lajityypin kuninkuudesta ei ole ollut edes tarpeeseen. Uusin lisäys tähän hitaasti kasvavaan kategoriaan on Namcon ja Eutechnyxin tuore multiplatform-julkaisu SRS: Street Racing Syndicate, joka tutustuttaa pelaajat laittomien katuajojen neonkirkkaaseen maailmaan.
Street Racing Syndicaten alkuastelmat ovat varsin hyvät. Perinteisen arcade-moodin taakse mahtuu yksittäisisiä kisoja, checkpoint-pisteiden metsästystä, usean kisan kestävyyskilpailuja sekä tietenkin tuttua ja turvallista aika-ajoa. Kaiken keskipiste on kuitenkin suhteellisen kattava yksinpelikampanja, jossa Need for Speed: Underground -henkeen viritetään ja ehostetaan autoja turboahdettuun kisakuntoon. Kilpailuja ja vedonlyöntejä voittamalla kasvatetaan omaa egoa, kun autotalli saadaan vähitellen pursuamaan kaaroja, varaosia sekä moottoreiden kokoa ihailevia naisia. Ei ole kuitenkaan ensimmäinen kerta pelihistoriassa, kun toimivalta kuulostava konsepti kaatuu useisiin kiusallisiin lastentauteihin.
Mutta missä on ajofiilis?
Oman uran luonti ei tapahdu hujauksessa vaan menestyksen eteen on uhrattava verta ja kyyneliä. Esimerkiksi oman auton hankkiminen ja virittäminen vie aikansa, ei suinkaan autojen ja lisäosien määrän, vaan kauppavalikkojen hitaan käyttöliittymän takia. Osien tilastotietoja ja mahdollisia vaikutuksia moottoritehoon saadaan odotella useita sekunteja, mikä hyydyttää pahimmankin himoshoppailijan hymyn jo ensimmäisellä ostosreissulla. Silti mukaan on saatu useiden tunnettujen valmistajien tuotteita, joiden kaikkien hankkiminen vaatii tukuttain rahaa, mainetta ja kunniotusta.
Kilpailuja on ripoteltu ympäriinsä melko laajaa metropolia, jonka kaduilla kruisaileminen tuntuu melko turhanpäiväiseltä kisapaikkojen ja yksittäisten haasteiden metsästykseltä. Onneksi paikasta toiseen siirtyminen luonnistuu ajamisen lisäksi osoittamalla halutun määränpään kartasta. Kaupunkiin mahtuu sopiva sekoitus kaikkia arcade-moodissakin olevia kisamuotoja, mutta huomiotaherättävimmät tapaukset ovat näpsäkännäköisten mallityttöjen haastetehtävät. Palkinnoksi saa nimittäin kaunottaren jakamattoman huomion, mutta mikäli menestystä kertyy jatkossakin, lahjoittavat he itsestään otettuja tanssivideoitakin. Ah, miten romanttista!
Hyvän pistesijoituksen lisäksi myös näyttävä ajotyyli on avain menestykseen. Mitä enemmän pelaajaa kunnioitetaan, sitä paremmille ja haastavimmille apajille hän myöhemmin pääsee. Kunnioituspisteitä karttuu pistetilille selviämällä täpäristä kilpailutilanteista naarmuitta, kun vastaavasti kolhuilla maalipinnassa on täysin päinvastainen vaikutus saldotilanteeseen. Tämän periaatteen myötä kaahailuun tulee aivan uusi ote, joka ikävä kyllä lipsuu käsittämättömän kehnon ajotuntuman takia. Ajaminen tavanomaisessa katumaisemassa on kuin jäällä luistelemista, mikä etenkin mutkissa ja väistötilanteissa johtaa vääjäämättä kalliseen korjaamoreissuun.
Vauriomallinnuksella periaatteessa yritetään tuoda varovaisuutta ajotyyliin, mutta pidemmän päälle se tuntuu olevan mukana vain korostaakseen ajotuntuman puutetta. Vaikka kulkuneuvojen käyttäytymiseen vähitellen tottuu, Street Racing Syndicatessa ei erityisemmin synny edes vauhdin tunnetta. Muutoinkaan peli ei palkitse ja kannusta pelaajiaan jatkamaan tavoitteissaan; uusilla autoilla ja kaunottarien videoilla ei pitkälle pötkitä.
Autojen ääntely on myös vaisua, sillä turboahdetut moottorit eivät kehrää tavallista kotikissaa kummoisemmin. Vaikka kolareihin on sentään saatu jo astetta enemmän uskottavuutta, ei pellin rytinä juuri lohduta hevosvoimien jylinän ollessa vaatimatonta pärinää. Ongelmien vinoa pinoa kasvatetaan myös niin sanotuilla katu-uskottavilla musiikkiraidoilla, jotka keskinkertaisuutensa lisäksi toistuvat aivan liian tiheään tahtiin radion listahittien tavoin.
SRS: Street Racing Syndicatesta muotoutuu pelituntien kasvaessa yhä keskeneräisempi ja keskeneräisempi vaikutelma. Vielä kun moninpelikin onnistuu vain yhden kaverin seurassa, on viimeinen naula isketty arkkuun. Vaikka GameCube kaipaa epätoivoisesti uusia kunnollisia autopelejä, on laadun ystävien syytä kääntää katseensa SRS:n sijaan joko hamaan tulevaisuuteen tai vaikkapa vanhahkoon Burnout 2: Point of Impactiin. Valitettavaa, mutta totta.
