Mustekalajahti
Spider-Man 2:n kaksinäyttöinen versio koettaa vielä ratsastaa menestyselokuvan jälkiaalloilla: Hämiksen tehtävänä on metsästää ja leipoa turpaan New Yorkia kiusaavaa tohtori Mustekalaa. Vaikka useimmat pelin päätapahtumista tulevat suoraan leffasta, täysin orjallisesti elokuvan juonta ei noudateta; välipalapahiksiksi mukaan ovat eksyneet myös kunnottomat kelmit Mysterio ja Korppikotka.
Alussa peli vaikuttaa jopa lupaavalta, mistä kiitos kuuluu kauniille ulkoasulle. Nintendo DS puskee ruudulle ensin melko näyttävän videopätkän, sitten todella sujuvaa sivusta kuvattua 3D-grafiikkaa. Hämähäkkimies juoksee pitkin hyvännäköisiä maisemia, ja hakkaa nätisti hyvin animoituja vihollisia. Sitten joutsen muuttuu rumaksi ankanpojaksi homman todellisen luonteen paljastuessa; itseääntoistavaa mätkintäähän tämä on.
Hämähäkkimies juoksee
14 tasoon jaettu peli panee Hämärin pieksemään hillittömän määrän jengiä. Jokaisen kentän alussa pelaajalle annetaan muutama tehtävä, ja päätavoite on liki aina rikollisten taltuttaminen väkivalloin. Jos taas päätehtävänä ei ole rosvojen nappaaminen, pääsee Hämis juoksemaan pommien, panttivankien tai muiden helppojen tekosyiden perässä tiukan aikarajan piiskatessa sankaripoloon vauhtia.
Kentät ovat laajoja, mikä pistää silmään erityisesti silloin, kun kolmestatoista rikollisesta on jäljellä enää yksi. Mokoma retale kun on yleensä piiloutunut johonkin vihoviimeiseen nurkkaan. Seikkailun alussa alueet tuntuvat vielä mukavan vaihtelevilta seikkailun edetessä palavasta kerrostalosta katutasolle, josta taas siirrytään suureen museokompleksiin. Yhtäkkiä peli jämähtää monen kentän ajaksi yhdelle ja samalle kadunpätkälle, jota saakin sitten sukkuloida ristiin rastiin liiankin kanssa.
Kenttäsuunnittelu ei oikein toimi. Kaupungin kaduille sijoittuvat tehtävät ovat pitkässä putkessa edestakaisin juoksemista, ja sisätilat ovat suuria sokkeloita. Kumpikaan ratkaisu ei varsinaisesti viehätä, sillä etsittäviä henkilöitä - olivat ne sitten rikollisia tai sivullisia - saa tosiaankin etsiä. Erityisesti alkupään kookas museolabyrintti tusinan panttivankinsa kera kirvoitti monta turhautunutta voimasanaa. Viimeinen panttivanki löytyi lopulta vajaan puolen tunnin hakemisen jälkeen hyvin piilotetusta ilmastointiputkesta. Kiitti vaan Mysterio. Oliko se raukka ihan pakko sinne tunkea?
Hämähäkkimies lyö
Tappelu on hoidettu Spider-Man 2:ssa ikävästi. Liki kaikki pelin tusinakonnista kaatuvat parhaiten samaa ampumisen ja yhden napin rämppäämisellä toteutettavaa iskusarjaa vuorottelemalla. Toisaalta se on todella tylsää, toisaalta taas todellinen helpotus; mikäli päälle ryntäävä rikollinen saa läpi yhdenkin lyönnin, saa heppu todennäköisesti läpi toisenkin. Ja kolmannen. Neljännen niitin jälkeen onkin jo aika aloittaa koko taso alusta. Hämis rimpuilee iskun saatuaan ikävän kauan, eivätkä bullet-timeä muistuttavat hämähäkkivaistot tai osumanjälkeinen kuolemattomuuskaan paljon pelasta rosvon käydessä päälle lehmälauman lailla. Onneksi katolta alas hakattu rosmo menettää henkensä kertalaakista, ja useimmat lyödyt pahikset pudottavat elinvoimaa palauttavia tavaroita.
Vaikka kuolema on herkässä, Hämähäkkimies ei kuitenkaan ole avuton, varsinkaan jos jaksaa tonkia kenttiä energiamittaria kasvattavien bonusten toivossa. Tehtäviä hyvin suorittamalla saa myös lisättyä sankarin erikoisiskuarsenaalin kokoa, mutta yhtäkään uutta kykyä eivät taitoni sallineet minun nähdä. Parhaiden arvosanojen tavoitteet täydellisen älyttömine aikarajoineen tuntuvat ensin epärealistisilta, sitten mahdottomilta. Onneksi heti alusta asti käytettävissä olevat voimat riittävät useimpien vihollisten hoiteluun.
Hämähäkkimies putoaa
Ankea kenttäsuunnittelu ja runsas tappelu vaativat toki kavereikseen kriisitilanteissa oikuttelevat kontrollit. Suurimman osan ajasta ohjaus toimii oikein mainiosti, mutta edes armias ei auta Hämähäkkimiehen mennessä kyykkyyn kesken taistelun. Polvilleen pudottautuminen käy hepulta hyvin, mutta hölmösti ylösnouseminen tuntuu olevan astetta vaikeampi homma. Pelaajan rämpätessä epätoivoisesti ylös- ja hyppynappeja, pahikset huitovat sankaria turpaan suurella antaumuksella.
Kuten aiemmin jo mainittu, grafiikka on käsikonsolipeliksi todella näyttävää, ja samalla selkeästi pelin onnistunein osa-alue. Äänipuolesta ei valitettavasti voi sanoa samaa, sillä niin musiikki kuin ääniefektitkin ovat hyvin mitäänsanomatonta ja tylsää tavaraa. Kosketusnäyttökin jää statistin rooliin, sillä sitä käytetään vain erikoisiskujen valitsemiseen sekä muutaman, yleensä pelirytmiä häiritsevästi rikkovan minipelin läpäisemiseen.
Hieman yllättäen Spider-Man 2 ei ole kuitenkaan täysin toivoton tekele. Siinä on todella paljon isoja ja pieniä perustason mokia, mutta seittisingon loputon charmi saa kuitenkin ongelmat tuntumaan hieman pienemmiltä. Pienissä, korkeintaan kahden kentän pituisissa annoksissa Hämähäkkimiehen seikkailu voikin olla jopa melko mukavaa tahkottavaa, mutta pidemmillä pelisessioilla lukuisat typeryydet korventavat potentiaalista pelinautintoa aivan liikaa. Kulunut fraasi ”kokeile ennen ostopäätöstä” pitää paikkansa tämänkin tapauksen kohdalla.
