Ikuiset siivet, kadonnut meri
Namcolla tiedetään selvästi, miten japaninroolipelejä tehdään. Ensin tuli mainio Tales of Symphonia, sitten niin ikään hyvä Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean.
Molemmissa peleissä on tarjolla jokin mukavan tuoreelta maistuva idea,
joka erottaa ne muista genrensä peleistä. Symphonia luotti sarjallensa
perinteisen, reaaliaikaisen taistelusysteeminsä voimaan, kun taas
Batenissa pelataan korttia.
Baten Kaitos kertoo tarinan jälleen yhdestä tuhon partaalla olevasta
maailmasta. Leijuvista saarista koostuvan maan rauhaa häiritsee keisari
Geldoblamen imperiumi, joka yrittää vapauttaa muinaisen jumalan
vankilastaan. Sankarien sekalainen seurue taas pyrkii luonnollisesti
estämään sen. Mielenkiintoisena yksityiskohtana tarinaa ei seurata
suoraan sinitukkaisen päähahmo Kalasin vinkkelistä, vaan tarkkailijana
on teinipojan sisällä asusteleva suojelushenki. Tiettävästi hengen
esittämät mielipiteet vaikuttavat jopa pelin loppuratkaisuun.
Juoni kuljettaa päähahmoja saarelta toiselle maailmanloppua
edesauttavia End Magnus -kortteja jahtaamassa. Matkan aikana tavataan
enemmän ja vähemmän kiinnostavia hahmoja, tapellaan runsaasti sekä
tutustutaan monenlaisiin paikkoihin. Mukana on kliseisiä ympäristöjä
aina pakollista laavamaata myöten, mutta vastapainoksi välillä saa
ihmetellä pelintekijöiden mielenterveyttä. Illuusiovaltakunta Miran
satukirjakylä oli kuin suoraan pahimmista happopainajaisistani. Hieman
samantyyppinen täh?-olo syntyi myös silloin, kun peli otti ja muuttui
hetkellisesti roolipelistä retrotyyliseksi räiskinnäksi. Keskustelun,
juoksemisen ja taistelun pyhään kolminaisuuteen tuodaan sopivasti
vaihtelua erikoisillakin ideoilla, eikä kyllästymään ehdi juuri
ollenkaan.
Vaikka juoni ei missään vaiheessa peliä nouse keskitasoa korkeammalle,
se kuitenkin kulkee sujuvasti eteenpäin, ja motivoi pelaajan tekemisiä
tarpeeksi hyvin. Hahmokaarti on juonen lailla melkoista perushöttöä,
mutta onnistuu herättämään pelaajan mielenkiinnon ja kehittymään
tarinan edetessä. Muuten, kannattaa vältellä pelin alkudemon
katsomista. Se kun pilaa aika nätisti osan juonen suurimmista
ylläreistä.
Final Damage: 1337
Baten Kaitosissa ei ole ainuttakaan satunnaistaistelua, mistä heti
lisäpiste arvosanaan. Lähes kaikki tavishirviöt ovat kierrettävissä,
ainoana poikkeuksena ovat tallennuspaikkojen lähellä odottelevat
pomohirviöt. Kamppailujen lähtöasetelma näyttää kovasti tutulta
hahmojen mulkoillessa toisiaan siisteissä riveissä. Vuoropohjainen
mätkintä ottaa kuitenkin nopeasti eron muihin lajityypin peleihin: kun
pelihahmo juoksee vastustajan luokse, ilmestyy ruudun alareunaan liuta
miekkoja, meloja, mätiä banaaneja ja muita lyömävälineiksi kelpaavia
esineitä kuvaavia magnus-kortteja. Viholliset lyödään muodostamalla
korteista mahdollisimman voimakkaita iskusarjojaa. Vastaavasti myös
puolustus hoidetaan valitsemalla saatavilla olevista korteista parhaat
vaihtoehdot.
Taistelut ovat sekä nopeatempoisia että hauskoja, ja korttisarjojen
lätkiminen on hyvää vaihtelua kilpailevien pelien valikkoselailuille.
Kombojen tekeminen myös pakottaa pelaajan pysymään hereillä, sillä
tarkkaavaisuuden herpaantumisesta sakotetaan yleensä ikävästi. Vaikka
tuli- ja jäämiekat vaikuttaisivat vahinkoarvojensa perusteella todella
hyvältä yhdistelmältä, lopputulos ei kuitenkaan ole miellyttävä.
Magnukset on jaettu kuuteen elementtiin, joista jokaisella on oma
vastaparinsa - vesi sammuttaa tulen, aika pysäyttää tuulen, eikä valo
suostu menemään yksiin pimeyden kanssa. Vastakkaisten elementtien
aiheuttamat vahingot vähennetään toisistaan, mikä taas tekee pahasti
hallaa koko iskusarjan teholle. Eikä jääpatsasta tietenkään tuhota
heittämällä sen päälle jääloitsua. Elementtiharmonian lisäksi silmällä
täytyy pitää korttien reunoissa olevia sielunumeroita, joita
parittamalla tai jonottamalla voi parhaimmassa tapauksessa
kaksinkertaistaa vahinkopisteet. Taistellessa pitäisi myös ehtiä
oikeaoppisen korttien yhdistelyn lisäksi napsia kamera-magnuksilla
hyviä valokuvia hirviöistä, sillä ne ovat käytännössä ainoa keino
ansaita rahaa.
Taistelusysteemi toimii enimmäkseen loistavasti. Ihan pelin alussa se
ei pääse oikeuksiinsa hahmojen voidessa tehdä vain parin kolmen kortin
sarjoja, mutta seikkailun edetessä komboon menevien magnusten
enimmäismäärä kasvaa, niiden valintaan käytettävissä oleva aika hupenee
ja mielenkiintokäyrä kohoaa huikealla tahdilla. Homma kuitenkin vaatii
keskivertoa enemmän vaivaa, sillä jokaisella pelihahmolla on oma
korttipakkansa, joka pitäisi pitää jatkuvasti ajan tasalla uusien
korttien rynniessä pelaajan kokoelmiin. Erilaisten korttien
kokonaismäärä on hervoton, nousten jopa nelinumeroisiin lukuihin asti.
Uusien magnusten löytymisen lisäksi vanhatkin kortit muuttuvat vähän
väliä - hedelmät kypsyvät ja mätänevät, patjat särkyvät, loihditut
miekat menettävät taikansa ja sitä rataa. Valikoissa saa ravata
jatkuvasti, mutta toisaalta harvassa roolipelissä on kamppailu niin
palkitsevaa kuin Baten Kaitosissa. Täydellisesti onnistuneet
hyökkäykset tuntuvat todella hyvältä vihollisten kaatuessa
ennätyssuurien vahinkomäärien alla. Turhautumisiltakaan ei kuitenkaan
voi välttyä, sillä usein hienosti alkanut ottelu voi kaatua
yksinkertaisesti siihen, ettei satunnaisotanta suostu antamaan
pelaajalle ollenkaan sopivia kortteja. Läjä taikapanssareita ei
liiemmin lohduta, kun pitäisi päästä lyömään kyklooppidemonilta ilmat
pihalle.
On se nätti
Baten Kaitosin esteettinen miellyttävyys lähentelee eeppisiä
mittasuhteita. Pelin maisemat ovat huikean kauniita maalauksia, eivätkä
niiden päällä juoksevat hahmotkaan näytä ollenkaan pahalta. Parikin
kertaa jouduin pysähtymään ihan vain ihaillakseni grafiikan tasoa. Niin
ikään taistelut ovat näyttäviä aina mielikuvituksellisia hirviöitä
myöten. Taikaefektit sun muut ovat herkkua silmille, ja tyylikkäissä -
onneksi myös animaatioiltaan sopivan pitkissä - lopetusliikkeissä niitä
ei todellakaan säästellä. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin pelin
tapahtumia, ja mukavasti jo kuultuja kappaleita voi käydä kuuntelemassa
uudelleen äänitestivalikosta. Sähkökitaravetoinen pomotaisteluteema
saikin aika paljon soittoaikaa myös ottelujen ulkopuolella.
Miinuspuolena pelin ääninäyttely onkin sitten ihan kamalaa. Siis
kertakaikkisen hirveää. Tärkeiden juonikohtausten dramatiikka kärsii
paljon kelvottomien näyttelijöiden takia, ja vain parin hahmon äänet
kuulostavat hyviltä. Onneksi puhutun dialogin saa käännettyä pois
päältä, sillä pelkkä teksti aiheuttaa paljon vähemmän päänsärkyä.
Baten Kaitos: Eternal Wings and the Lost Ocean on hyvin koottu paketti.
Sen löyhähkö juoni latistaa pelin yleistunnelmaa, mutta niin taistelut
kuin ulkoasukin ansaitsevat useammankin ylisanan. Kestoa pelille
luvataan kiitettävät 45 tuntia, mutta täydellisen korttikokoelman
kerääjillä kello nähnee monta kymmentä tiimaa enemmän. Baten Kaitos ei
ehkä ole täysin virheetön tapaus, mutta luvattoman viihdyttävä ja
addiktiivinen se kyllä on.
