Ei todellakaan mikään simulaatio
Öinen
sade vihmoo asfaltin pintaa ja naputtelee autopeltejä. Märkä katu
heijastaa ajovalojeni keilat edestäni kävelevän lähettäjän kelmeälle
iholle. Painan kevyesti kaasua ja tunnen kuinka Lotukseni huippuunsa
viritetty moottori ärjäisee varoittavasti kilpakumppaneilleni.
Vasemmalla puolellani Roy puristaa rattiansa ja tuijottaa tiukasti
ensimmäiseen kurviin harkiten parasta ajolinjaa. Oikealla puolella
Jamie pureskelee purukumia, mutta hänen näennäisen levollisesta
olemuksestaan huolimatta tiedän hänenkin olevan täydellisen keskittynyt
vain yhteen asiaan.
Lähettäjä kääntyy katsomaan
kilpailijoita, ja kuulen kuinka kierrokset kohoavat ympärilläni. Isken
kytkimen pohjaan ja vaihteen silmään samalla kun oikea jalkani alkaa
painua kohti lattiaa. Merkki! Päästän kytkimen ylös ja renkaat sutivat
hetken aikaa paikallaan ennenkuin ne löytävät pidon. Autot molemmilta
puoliltani saavat paremman lähdön ja ovat ehtineet jättää minua
muutaman metrin kun heitän isompaa vaihdetta silmään, mutta se ei
haittaa. Minulla on lähes kaksi minuuttia aikaa maksaa kalavelat
korkoineen takaisin.
Autopelit jakautuvat
periaatteessa kahteen ryhmään: arcadeen ja simulaatioon. Näistä löytyy
sitten erilaisia ristisiitoksia, mutta käytännössä ajopelistä voidaan
sanoa kumpaa se yrittää olla. Midnight Club 3 - DUB Edition
ei ainoastaan yritä, vaan on puhdasverinen arcade-kaahailu, jossa
ratista on enemmän haittaa kuin hyötyä ja jossa vauriomallinnus on
kuitattu "jos seinään lentää niin kopsahtaa" -henkisellä
olankohautuksella.
Peli-idealtaan Midnight Club 3 on lähellä Electronic Artsin
Need for Speed Underground 2:ta: temmellyskenttänä on öinen kaupunki,
jota ajellaan ympäriinsä etsien kilpailuja. Itse kilpailut sitten
muistuttavatkin enemmän Burnout 3:a, jonka vauhdin tuntu on edelleenkin
ylittämätön, vaikka MC3 pääseekin lähelle.
Radalle lähdetään
ilman sen suurempia seremonioita. Pelin alussa päähenkilö saapuu
jostain syystä San Diegoon, jonne hän jää jumiin kilpailemaan öisissä
katuajoissa. Taustatukena on suupaltti latinomekaanikko Oscar, jolta
ostetaan ensimmäinen auto ja saadaan ilmaiseksi muutamia ohjeita. Ja
sitten ei muuta kuin baanalle ja pokaaleja voittamaan.
Teiden ritarit (not!)
Kaarre
menee pitkäksi ja helmiäismaalipinnasta jää muisto tiiliseinään, mutta
en ehdi murehtimaan moisia, sillä kärkikaksikko on laukaissut
ilokaasukiihdytyksen ja jättänyt jälkijoukon nielemään pölyä. Käytän
vaihdetta pienemmällä ja pian puikkelehdin liikenteen seassa lähes
sadan viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdilla. Väistän täpärästi
risteävää tietä ajavan pakettiauton mutta kerään siinä sivussa mukaan
pari liikennemerkkiä, mikä hidastaa menoani. Yksi kilpakumppaneista on
päässyt rinnalle, joten kevennän kaasujalkaa vain sen verran, että
pääseen ohjaamaan itseni hänen imuunsa. Kerään hetken aikaa vauhtia ja
kun liikennevirtaan avautuu sopiva rako isken turbon päälle ja vauhtini
nousee yli kahdensadan...
MC3:sta löytyy erilaisia
kisamoodeja. Osassa ajetaan paikasta A paikkaan B merkittyjen pisteiden
kautta, joissain taas reitin saa valita kokonaan itse. Joissain
kisoissa ajetaan merkittyä rataa ympäri kaksi tai kolme kierrosta joko
kanssa-ajajia tai aikaa vastaan. Erikoisin moodi on Open City Racing,
jossa eri puolille kaupunkia on pudotettu merkkipisteitä, jotka kaikki
täytyy käydä läpi itse valitussa järjestyksessä ennen maaliin ajoa.
Rata-ajoissa menoa haittaavat ainoastaan kilpakumppanit, mutta
kaupunkiajoissa tiellä on monenlaista muutakin liikkujaa, kuten isoa ja
pientä autoa, jalankulkijaa ja poliiseja. Riippuen oman kulkupelin
tyypistä näihin kohteisiin kannattaa joskus törmäillä tai sitten niitä
kannattaa väistellä. Rasittavimpia ovat kuitenkin poliisit, jotka
voivat lähteä pillit ulvoen perään ja huudella megafoneistaan
asiattomuuksia. Rinnalle päästessään ne yrittävät suistaaa pelaajan
seinään tai muuhun hankalaan paikkaan, josta kilpailua ei yleensä
voiteta.
Koska oma auto kestää rankaisua kohtuullisen paljon,
on kilpa-ajoissa (muuten kuin aikaa vastaan) yleensä toimiva ratkaisu
käyttää kavereita apuna kiihdyttämisessä, jarruttamisessa ja nopeissa
käännöksissä. Pelti kärsii, mutta sitä saa kaupasta lisää.
Tarkkaavaisuuteen on syytä, jos konehuoneesta alkaa nousta savua,
vaikka lopullisen konerikon sattuessa paikalle säntäävä huoltomiesten
joukko toimii salaman lailla: ruutu muuttuu silmänräpäyksen ajaksi
valkoiseksi ja kiesi on taas priimakuntoinen.
Zen ja kaahailun taito
Kaarran
kärkijoukon vanavedessä rampille ja siitä ruuhkaiselle moottoritielle.
Kaistaa vaihtava sunnuntaikuski eksyy Carlosin eteen, yhteentörmäystä
ei voi välttää ja molemmat lentävät kauniissa kaaressa vastaantulevien
puolelle. Tiedän ettei tämä pidättele Carlosia kovin kauaa, joten
painan vain kaasua ja keskityn puikkelehtimaan hitaampien välistä. Olen
saavuttamaisllani johdossa ajavaa Royta, kun toinen kaistanvaihtaja on
tukkimassa tieni. Ylimääräinen adrenaliiniryöppy suihkuaa aivoihini ja
hetkeksi koen ajan hidastuvan. Sekunnin murto-osissa pystyn
analysoimaan vaihtoehtoiset ajolinjat, ja onnistun lähes
yli-inhimillisen taidokkaasti ohjaamaan autoni juuri ja juuri riittävän
kokoisesta raosta. Royn etumatka on kaventunut vain muutamaan sekunnin
kymmenykseen.
Peli on helppo. Ensimmäiset kilpailut
voittaa yrittämättä, ja vaikka loppua kohti vaikeusaste nousee jonkin
verran, ei yksikään kisa ole ylivoimainen. Pahimmillaankin voiton ottaa
viimeistään parillakymmenellä yrittämällä, sillä suurimpana haasteena
tässä pelissä on sivukadulta kylkeen posauttava tunari tai
tamperelaisittain vilkutta kaistaa vaihtava ystävä. Joskus voi
loppusuoraa lähestyttäessä olla lähes turvallisen näköisessä johdossa,
kun yhtäkkiä kulman takaa eteen kiitää bussi tai kuorma-auto, joka
tärvelee voittomahdollisuudet.
Onneksi kilpailun uudelleen
aloittaminen onnistuu ilman lataustaukoja, joten hyvää ajolämpöä ei
menetä uusintaa odottaessa. Siitä huolimatta GT4-veteraania voi käydä
korpeamaan tuurin osuus kilpailuissa; tässä pelissä kun ei hiota aikaa
paremmaksi sekunnin tuhannesosa kerrallaan, vaan kylmästi yritetään
päästä maalialueelle ennen kilpakumppaneita, keinolla millä hyvänsä.
Keinoissa onkin sitten valinnanvaraa. Ajoneuvotyypistä riippuen
pelaajalla on käytettävissään kolmenlaista erikoiskykyä.
Urheiluautoilla ja -moottoripyörillä voi käyttää Zonea, jonka
aktivoimalla aika hidastuu hetkeksi ja ajoneuvon hallinta muuttuu
normaalia tarkemmaksi. Custom-pyörillä ja jenkkirasseilla taas on
käytettävissä Roar, joka laukaisee muut ajoneuvot tieltä pyyhkäisevän
ääniaallon (erityisen vinkeä loppusuoralla edellä ajavien
kiusaamiseen). Kolmas - ja hyödyttömin - on Agro, joka toimii
city-maastureilla ja luxus-autoilla. Agro tekee ajoneuvosta hetkeksi
rikkoutumattoman ja antaa ylimääräistä damagea kaikille eteensattuville
kulkupeleille. Aivan turha.
Näiden lisäksi kaikkiin autoihin
voi asentaa ilokaasupullon, joka antaa ylimääräisen vauhti-boostauksen.
Ilmankin pärjää, jos osaa peesata edellä ajavaa kisaajaa sen aikaa,
että saa kerättyä oman boost-mittarin täyteen, jolloin voi laukaista
turbon ilokaasua kuluttamatta. Yleensä tätä ei kannata aktivoida
esimerkiksi ostoskeskuksen läpi oikaistessa.
Ei se vauhti vaan se tyyli
Käännän
rattiani hetken liian aikaisin ja törmäys rakennuksen kulmaan pysäyttää
autoni, jolloin Roy ja Vanessa ehtivät ohitseni. Tiedän että maaliin on
enää vajaa kilometri, joten käytän viimeisen ilokaasupanokseni ja
kiihdytän heidän peräänsä. Vain pienellä riskinotolla pystyn enää
saavuttamaan heidät, joten joudun tekemään jotain epätoivoista: tyhjän
tehdasrakennuksen kohdalla pujahdan parilla nopealla ohjausliikkeellä
sisälle halliin ja kiihdytän kohti nopeasti lähestyvää ramppia. Autoni
keula iskee kipinää betonisesta lattiasta kun painan hampaat irvessä
kaasua. Painun entistä tiukemmin istuimen selkänojaa vasten ja yritän
kaikin keinoin pitää autoni suunnan vakaana, kun syöksyn seinänkokoisen
lasin läpi. Renkaat menettävät kosketuksen maahan ja leijuessani
kattojen yläpuolella tunnen ajan hidastuvan. Näen maaliviivaa
merkitsevän soihdun käyvän yhä lähemmäs, autoni takapuskuri hipaisee
rakennuksen katonreunaa ja tärähtäessäni maahan näen taustapeilistä
Vanessan ajovalot. Tie edessäni on vapaa. Alle puolen sekunnin kuluttua
olen voittaja.
Kuten yleensä tämäntyyppisissä
peleissä, myös Midnight Club 3:ssa autojen virittelyllä on roolinsa.
Kulkupelin suorituskykyä parantavien viritysten lisäksi myös ulkonäköä
voi muokata. Erikoisuutena on täysi vapaus määrittää maalin värisävy,
muuten mukana on tyypilliset vauhtiraidat, alumiinivanteet,
ikkunatarrat ja muut tilkkeet. Lisäksi moottoripyörille voi valita
kuskin ja tälle asun.
Ulkoisilta puitteiltaan MC3 ei vedä
vertoja Need for Speed Underground 2:lle, jonka kaupunki näyttää
sliipatummalta ja jossa radiokin soittaa parempaa musiikkia. MC3:n
kaupunkien rähjäisyys kuitenkin pukee niitä, eikä ajaessa ehdi
taustameluun muutenkaan kiinnittämään huomiota. Tärkein kun on
kuitenkin kunnossa: ajaminen on hillittömän hauskaa. Ratti kannattaa
tosiaan heittää heti kättelyssä nurkkaan sillä dual-shockin analogiset
tikut tarjoavat riittävän tarkkuuden ja - mikä tärkeämpää - riittävän
nopeuden.
Grafiikka kärsii samasta ongelmasta kuin muutkin
kaupunkiajopelit: pleikkarin teho ei veny riittävään tarkkuuteen, ja
pimeässä ei aina pysty erottamaan betonimuuria parkkipaikan asfaltista.
Täysiä ajaessa oikopolkuja ei pysty millään rekisteröimään muutenkin
kiireisen näköisestä maisemasta, joten joskus kannattaa suosiolla
harjoitella ratoja kerran tai pari nopeampia seuraamalla. Kaupungeilla
voi myös vapaasti cruisailla, jos sellaisesta on kiinnostunut.
Ylimääräisenä palkintona tällaisesta tutustumisajelusta on ympäri
kaupunkeja ripoteltu Rockstar-merkkejä, joita keräämällä voi saada pari
palkintoa.
Yhteenvetona:
Midnight Club 3 on hauska ja helppo kaahailupeli, jossa kiihkeän
hurjastelun vastapainoksi voi autonsa ulkoasun virittelyyn käyttää
tovin jos toisenkin. Helppoutensa takia ei ehkä kestä kulutusta
aktiivikäytössä kovin monta kuukautta, mutta satunnaiselle
pelailijalle, jolle autopelit ovat vain yksi lajityyppi muiden
joukossa, MC3 ei ainakaan aiheuta turhia turhautumisia.
