Kuningasidea
Camelotin linnan valtias Arthur piti hoveineen jöötä muinaisessa Britanniassa. Arthurin mahti perustui kivestä kiskottuun Excalibur-miekkaan. Velho Merlin kuului kuninkaan lähimpiin apureihin ja Lancelot-ritari oli Arthurin kokoaman sotajoukon rohkein mies. Harmaita hiuksia kruunupäälle aiheutti sisarpuoli Morgana, joka kantaa pahiksen viittaa myös Midwayn Legion-pelissä. Ritariteema ei ole kekseliäimpiä vaihtoehtoja pelin puitteiksi, mutta mikäs sen vetävämpää. Legionin hahmogalleria on odotetunlainen. Merlin toimii isäntänsä neuvonantajana ja uskolliset palvelijat heiluttavat teräaseita, minkä kerkeävät.
Pyöreän pöydän ritareista lienee väännetty tarinaa jo muutamassakin pelissä eikä ihan jokainen aiheesta kerrottu legenda taida pitää kutiaan. Kuningas Arthurin ja kumppaneiden seikkailuihin on tarttunut myös 7 studios. Pelejä ei loppujen lopuksi tehdä kovin monesta aiheesta. Teknologian kehitys tarkoittaa suurimman työtaakan budjetointia koodareiden kontolle. Näytelmän käsikirjoitus muotoutuu siinä sivussa ja kriteerinä juonen onnistumiselle on se, kuinka paljon sen rajoissa pystyy pyörittämään polygoneja ja CGI-videota. Legionissa välivideot ovatkin komeaa katseltavaa, mutta siihen taiteelliset ansiot jäävätkin.
Seitsemän syntistä
7 Studios on nimetty seitsemän perustajansa mukaan. Firman taustalta löytyy muun muassa Command & Conquer -pelien parissa kunnostautunutta väkeä, mikä ei sekään kieli ansioista tarinankerronnan saralla. On Legion perinyt muutakin C&C:stä puuduttavan juonikuvion lisäksi. Tuotos on nimittäin aivan yhtä vähän kotonaan konsolilla kuin kyseinen PC-naksuttelu. Latteat värit eivät viihdy tv-ruudulla ja grafiikka on muutenkin melkoista tuherrusta resoluution huomioon ottaen. Pelinä Legion tuskin loistaisi millään alustalla. PlayStation 2 on siitä armollinen julkaisualusta, että Legionin kaltaiset rimanalittajat unohtuvat nopeasti markkinoiden ykköskonsolin laajassa pelivalikoimassa.
Legion: The Legend of Excaliburissa ohjataan kahdeksaa miekkamiestä strategiaa ja mättöä yhdistäen. Tulos on heikonlainen. Taistelut ovat siinä määrin monipolvisia, että pelisysteemi iskee itseään nilkkaan. Palkitsevia kamppailut ovat vain siksi, että ne aikanaan loppuvat. Kun täysipainoiseen mätkintään ei ole aineksia ja yhteenottojen ratkominen vaatii napinpainallusta järeämpiä toimenpiteitä, venyvät kohtaukset ylimittaisiksi. Puhkikulutettu aihevalinta sen jo paljastaa, mutta pelissä on sisältöä säästellen. Pelimaailmaa ei oikein tunne omakseen. Arthurin tarinaa kyllä syventää mukaan ympätty muutaman minuutin mittainen dokumentti.
Tehtäviä venytetäänkin marssittamalla eteen vihollismassaa, joka ei parin treenikerran jälkeen tarjoa vastusta sen pahemmin taiturille kuin noviisillekaan, mutta on sitkeydessään vaivalloista kaadettavaa. Tallennusoption puute kesken kentän käy pännimään pidemmissä koitoksissa. Suoraviivaisen pieksemisen sijaan vihollisten päihittäminen kysyy taktista sijoittumista. Komennot eivät tunnu joukkioon purevan, vaikka mahdollisuus käskyttämiseen löytyykin. Hahmoa voi ja pitää vaihtaa lennosta. Mitä strategiaelementteihin tulee, sen syvällisemmäksi luokiteltavaa antia on turha odottaa. Simppeli pelattavuus rajoittaa Legionista irtoavaa iloa. Roolipelivaikutteet näkyvät hahmojen kehityksessä.
Tuhon tie
Graafisia tehosteita on käytetty satunnaisesti ja silloinkin sulavalle kuvanvieritykselle voi heittää hyvästit. Jos pelin visuaalinen puoli on mitäänsanomatonta jälkeä, musiikkiraita kuulostaa ihan kelvolliselta. Orkesterin mylvintä on laadukkaasti toteutettua niin kauan kuin se soi taustalla. Välillä musisointi vaikenee pitkäksi toviksi ilman järkevää syytä. Ääninäyttely on aksenttia myöten autenttista. Tekstitys pysyy hyvällä tuurilla dialogin matkassa. Audioefektit ovat puolestaan ala-arvoista tekoa miekkojen kilinästä lähtien. Lisäksi peltiheikkien taistelun lomassa päästämät huudahdukset käyvät rassaamaan muutaman kerran kuultuna.
Tarinan osalta on luotettu fantasiantäyteiseen perimätietoon, mikä takaa kyllä tunnistettavan ympäristön. Omaperäisyydestä on vain rippeitä jäljellä. Turnajaishenkeen ja sapelien kalisteluun pääsee käsiksi vähemmin vaurioin lataamalla tietokoneelle vanhan kunnon Defender of the Crownin. Strategiaa ja toimintaa naittamalla yksi ongelma kertautuu molemmilla osa-alueilla. Legion on varoittava esimerkki lajityyppien ristisiitoksesta. Reaaliaikainen taktikointi ei juuri saa sijaa toiminnalta, jonka senkin hoitaa paremmin vaikkapa alehyllyssä poimintakelpoiseksi kypsynyt Baldur's Gate: Dark Alliance. Jos leppoisampi meno kiinnostaa, voinee suositella kirjastoa.
