Kotimaasta kajahtaa
Suomalainen konsolipeli on harvinainen ilmestys. Muutamia vuosia takaperin realismihakuisella Rally Trophyllaan PC-pelaajien sydämiä valloittanut Bugbear Entertainment palaa otsikoihin uunituoreella FlatOut-romurallikaahailullaan, joka on julkaistu PC:n ohella myös Xboxille ja PlayStation 2:lle. Tällä kertaa huomion keskipisteenä ei ole ollut niinkään armoton realismi, vaan hauskuus. Se ei kuitenkaan estä peliä viemästä fysiikalla leikittelyä uudelle tasolle höystämällä rämäpäistä jokamiesluokan rallailua realistisimmalla ja täysivaltaisimmalla romutuksella autopelien historiassa.
FlatOutin yksinpeli noudattaa tuttua ja turvallista linjaa. Tarjolla on yksittäiskisoja, aika-ajoja ja tietysti uramoodi. Pronssi-, hopea- ja kultaluokkaan jaetussa uramoodissa menestymällä pelissä aukeaa käyttöön uusia ratoja ja autoja. Autovalikoima koostuu kaikenkaikkiaan 16 erilaisesta lisensoimattomasta jenkkimuskelista, joiden ajo-ominaisuudet vaihtelevat hienokseltaan painon ja tehon mukaan. Uramoodissa autot on ostettava rahalla, ja niitä on myös mahdollista päivittää. Autoihin voi esimerkiksi ostaa pitävämmät kumit, paremman vaihdelaatikon, lisää tehoa tuovan turboahtimen tai lujemman korin. Mitään yksityiskohtaista virittelyä ei tarjoilla, mutta päivittelyllä voi ilahduttavasti parantaa menestymismahdollisuuksiaan kinkkisimmissä kisoissa, jos autokauppiaalta ei parempaa autoa löydy tai siihen ei ole varaa.
Pelti vääntyy, kuski huutaa
Itse kilpailut ovat suorastaan epäsiveellistä paahtamista kymmenillä eri radoilla. Rataympäristöjä pelissä ei ole kuin kourallinen, mutta ratojen ajaminen kahteen suuntaan ja samojen rataosien kierrättäminen useammilla eri radoilla eivät pahemmin häiritse. Tähän syynä on se, että FlatOutissa paitsi autot hajoavat, myös ympäristö mukautuu täysin ennalta-arvaamattomasti peltihirmujen taistellessa sijoituksista: Törmäyksissä aidat kaatuvat, rengasvallit leviävät ja näköalatornit sortuvat. Kunnon kisan jälkeen rata-alue on kuin hävityksen kauhistus. Radoilla on myös paljon piilotettuja oikoreittejä, jotka kuitenkin ovat romun takia aina riskialttiita paikkoja. Esimerkiksi tynnyrin osuttua sopivasti auton alle pirssi voi pyörähtää komeasti katolleen pellinpalasten vain sinkoillessa ilmassa. Kovimmissa tööteissä jopa auton kuljettaja voi sinkoutua tuulilasin läpi, ja pahimmassa tapauksessa suoraan toisten autojen alle. Dramaattisesta ragdoll-animoinnista huolimatta kuskin henki säilyy, eikä kisa jää missään vaiheessa kesken. Edes koneen syttyminen tuleen ei estä auton nilkuttamista maaliin asti.
Tavallisten kisojen ohella Bugbear on rakentanut FlatOutiin kuusi erilaista minipeliä, joissa tarkoituksena on singota kuskiparka ohjaamosta mahdollisimman korkealle, pitkälle tai tarkasti – esimerkiksi tikkataulua kohti. Osa minipeleistä on helppoja (ehkä liiankin, koska uramoodissa niistä voi ansaita vaivatta rahaa) ja osa puolestaan varsin vaativia. Minipeleissä ajoitus on avainasemassa, sillä tavallisissa kisoissa romuttamisella ansaittavan nitron paikalla on kuskin heittovoimakkuutta kuvaava mittari, joka olisi pysäytettävä optimaalisessa kohdassa. Humoristisesta kuskin rääkkäämisestä huolimatta pelin hauskinta kisatyyppiä edustavat kuitenkin romuralliareenat, jollaisia on valitettavasti vain kolme erilaista. Romuralliareenoilla voittaja on se, joka kestää kisassa pisimpään eli käytännössä kärsii kaiken tuuppimisen keskellä vähiten vahinkoa. Erinomaisen vahinkomallinnuksen takia peli on tässä kisamuodossa elementissään, eikä törmäillessä tarvitse pelätä sijoitustensa puolesta. Bugbearin olisi ehdottomasti kannattanut panostaa areenojen määrään enemmän.
Kun ura päättyy
FlatOutin uramoodi on äkkiä läpikoluttu. Nopeimmat ripustavat ajohaalarin naulakkoon jo yhden illan hurvittelun jälkeen. Moninpeli kuitenkin pidentää pelin elinikää tuntuvasti, varsinkin jos Xbox Live sattuu olemaan käytettävissä. Pelin tekoäly on kohtalaista ja tekee paikoin hyvinkin inhimilliseltä tuntuvia virheitä, mutta aitoja ihmispelaajia se ei missään nimessä korvaa. FlatOutia voi pelata samalla koneella maksimissaan neljä pelaajaa joko jaetulla ruudulla tai minipelien kohdalla vuorotellen. System Link ja Live mahdollistavat täydet kahdeksan auton kilpailut, mikä lisää tunnelmaa. Meno on parhaimmillaan huikaisevan kutkuttavaa, kun kahdeksan autoa kurvailee kapealla metsäpolulla aivan kylki kyljessä ja puskuri puskurissa.
Xbox Live -tuen tekninen toteutus on kelvollista. Perustoiminnot pelihausta äänikommunikaatioon toimivat moitteetta. Pelien ylläpitäjille annettavat sääntömääritykset ovat suhteellisen kattavat: kisaan voi valita kierrokset yhdestä kymmeneen, autojen mahdollisen viritystason voi määrittää, ystäville voi määrätä tietyn osan maksimipelaajamäärästä ja niin edelleen. Valitettavasti pelihuoneen ollessa pystyssä ylläpitäjä voi lähinnä vain vaihdella ratoja, joten jos jotain suurempaa sääntömuutosta olisi tehtävä, huone on luotava uudelleen. Itse kisan aikana suurempaa lagia ei esiinny, mutta aivan pientä verkkoviiveestä johtuvaa autojen vikurointia ja hyppimistä on nähtävissä yllättävän usein. Kyseessä on kuitenkin lähinnä vain kosmeettinen ongelma. Livessä voi nauttia kaikista verkossa pelattavista ominaisuuksista pelaamatta uramoodia pätkän vertaa, mikä varmasti lämmittää verkkomoninpelistä kiinnostuneita. Tämä ei onnistu jaetulla ruudulla. Jostain kumman syystä verkossa ei kuitenkaan voi pelata minipelejä tai romuralliareenoita, jotka offline-moninpelissä ovat mukana.
Kaunis muttei ongelmaton
FlatOut on visuaalisesti onnistunut. Se ei ehkä ole kaikkein efektirikkain tai tarkimmin teksturoitu Xbox-peli, mutta hyvän valaistuksen ja väripaletin ansiosta grafiikkaa leimaa luonnollisuus oli kyseessä sitten jäärata, sorakuoppa tai pikku kylä. Mikään yksityiskohta ei pistä silmään, vaan ruudulla näkyy eheä graafinen kokonaisuus, joka myös rullaa vakaalla ruudunpäivitysnopeudella tarjoten juuri sopivan illuusion vauhdista. Ääniosasto ei ole aivan yhtä vakuuttava. Valtaosa musiikista on halvan oloista rokkia – tosin mukana on myös pari mieleenpainuvaa kappaletta –, ja autot kuulostavat hieman ponnettomilta ja paikoin oudon vaimeilta. Jos taustamusiikin, jota ei voi korvata omilla soittolistoilla, ottaa pois, äänimaailmaan ei jää muuta kuin autojen pärinää, soran rapinaa ja pellin kolinaa. Ympäristöäänet ovat olemattomia, sillä esimerkiksi areenalla ei yleisöstä irtoa pihaustakaan.
Lukuisat pikku viimeistelemättömyydet varjostavat Bugbearin tuoreinta rallipeliä. Yksi pahimmista puutteista on vaikeustason tasapainotus. Pelin kaksi ajomalliin vaikuttavaa vaikeustasoa, Normal ja Professional, ovat kuin toistensa ääripäitä: Normal-tasolla kaasua voi runtata mielensä mukaan ilman pelkoa pyörähdyksestä ja Professional-tasolla takavetoiset jenkkiraudat taas tuppaavat olemaan jatkuvasti kahva kulkusuunnassa. Herkänpuoleinen tattiohjaus ei paranna autojen hallintaa Pro-tasolla. Peli tukee takakannen mukaan ratteja, mutta kuinka monta varteenotettavaa ratti-poljinsettiä Xboxille oikeasti on? Jonkinlainen välivaihtoehto Normal- ja Pro-tason väliltä olisi ollut Xboxin ohjaimen mahdollisuudet huomioiden erittäin mieluinen lisä, koska pitemmän päälle Normal-taso on liian helppo ja pelin rämäpäisen luonteen kannalta Pro-taso vaatii puolestaan kohtuuttomasti pikkutarkkaa nysväystä. Tasapainotusta olisi voinut harrastaa myös uramoodin kisojen suhteen, sillä vaikka yhden kisan voittaa näytöstyyliin, seuraava voi tuntua jo suorastaan pirulliselta. Ongelman tästä tekee lähinnä se, että joka kisassa on aina se sama vaatimustaso: vähintään kolmanneksi sijoittumalla voi edetä urallaan.
Pienempiin mutta silti huomauttamisen arvoisiin puutteisiin lukeutuu esimerkiksi paikoin turhan lähellä radan reunaa ilmestyvä pyyntö radalle palaamisesta, jonka kuittaaminen joko auton resetoimalla tai kiltisti ulosajopaikalle palaamalla on ehto hyväksyttyjen kierrosten karttumiselle. Systeemillä pyritään estämään avointen rata-ympäristöjen mahdollistamaa oikomista, joka on rajattu tiukasti kehittäjien suunnittelemiin oikoreitteihin. Myös kamerassa olisi hieman parannettavaa. Kamerakulmia pelissä on vain kolme: kaksi auton takaa ja yksi puskurilta. Takaa kuvatessa kamera ei tahdo seurata riittävän rivakasti auton liikkeitä, mikä häiritsee jyrkkiin mutkiin taittamista ja alamäissä näkyvyyttä tiehen auton perän peittäessä suuren osan kuvasta. Auton puskurikamera tietysti ratkaisee nämä ongelmat, mutta vastapainoksi siitä ei näe, mitä rinnalla tapahtuu.
Mojova moninpeliksi
Kokonaisuudessaan FlatOut on – selkeistä puutteistaan huolimatta – vahva autopeli. Pelin suurimmat vahvuudet liittyvät edistykselliseen tekniseen toteutukseen, mutta koko touhun koukkuna ei ole yksistään "romua ja nättiä grafiikkaa", sillä pelaaminenkin on aidosti hauskaa. On kuitenkin valitettavaa, että FlatOutin tarjonta kalpenee runsaudessaan monille kilpailijoilleen, sillä suhteellisen pienillä lisäyksillä ja viilauksilla pelistä olisi voinut kehkeytyä pelityyppiä vavisuttava hitti. Tällaisenaan FlatOutia ei uskalla yksinpelaajille varauksetta suositella, mutta rempseää autopeliä janoaville moninpelaajille kyseessä on ehdottomasti katsastamisen arvoinen tapaus.
