Hunt ’em to death!
Hunter the Reckoning: Wayward on vuonna 2002 julkaistun Hunter the Reckoning -pelin jatkoa ja pohjautuu edeltäjänsä tavoin White Wolfin ”The World Of Darkness” paperi & noppa -pelien maailmaan. Kyseessä on kovaa toimintaa, suuria vihollislaumoja ja helvetillisiä olioita sisältävä hack & slash -peli, jossa saa laittaa aivot narikkaan ja lahdata viholliset pois tieltä. Tapahtumat sijoittuvat edellisen osan tavoin Ashcroftin kyläpahaseen, jossa helvetti on päässyt irti. Elävät kuolleet tekevät tuhojaan joka puolella ja viattomia ihmisiä on siellä täällä odottamassa pelastajaa. Kaikkien iloksi neljä Hunteriksi siunaantunutta saa Ashcroftista hätäsignaalin ja lähtee kohti pahan saastuttamaa kylää. Kylään saavuttuaan Hunterit saavat selville, että hätäsignaalin lähettäjä on viides Hunter. Viidennen Hunterin löytäminen ja pahiksien tappaminen onkin tiivistettynä pelin juoni; mitään kummempaa tarinaa tai juonta pelistä ei löydy.
Hyvät, pahat ja epäkuolleet
Pahan pois ajamiseen siunaantuneet Hunterit ovat tuttuja pelisarjan edellisestä osasta. Raakaan voimaan luottava ja selvä hevari Deuce, afrotukkainen kyttä Samantha, trendikäs ja aseisiin erikoistunut Kassandra sekä manaajan näköinen Isä Esteban ovat valittavissa heti alussa ja jokaisella heistä on omat erityiskykynsä (pelissä kyvyt tunnetaan nimellä Edge), aseensa ja vahvuutensa. Kuten RPG:ssä konsanaan, myös Hunter The Reckoningissa jokaisella hahmolla on statukset, joita saa nostettua peliä tahkoamalla. Esimerkiksi Deucella on jo heti alussa eniten voimaa muihin nähden, kun taas Kassandralla on joukon suurin nopeus. Hahmon valinnalla ei alussa ole kovinkaan paljon merkitystä, sillä hahmon saa vaihdettua aina ennen tehtävää. Myöskään hahmojen epätasaisesta kehityksestä ei kannata huolehtia, sillä jokainen hahmo saa kokemuspisteitä, vaikka pelaisikin koko pelin ajan vain yhdellä hahmolla. Silti on suositeltavaa käyttää kaikkia hahmoja, sillä useat tehtävät vaativat juuri sopivaa hahmoa. Esimerkiksi tehtävässä, jossa pitää noutaa muutama esine samalla kun takana tulee vihainen zombilauma, on hidas ja kömpelö Deuce kuin kala kuivalla maalla.
Pelin kovasta vaikeustasosta johtuen on aina syytä harkita, millä hahmolla minkäkin tehtävän suorittaa. Vaikeustaso on yllättävän korkea ja pitkästä aikaa sainkin oikein tuskassa vääntää muutaman tehtävän läpi. Vaikeustaso ei tosin johtunut hyvästä tekoälystä tai vaikeista puzzleista, vaan jostain ihan muusta: koneen ohjaamista apureista. Koskaan ei ole liikkuminen paikasta A paikkaan B ollut niin vaikeaa, kuin tätä peliä pelatessani. Koneen ohjaama hahmo jäi koko ajan jumiin jonnekin ja jäi energiatilastaan piittaamatta hakkaamaan jokaista vastaan tullutta otusta. Tämän vuoksi tehtävissä epäonnistuukin helpommin typerän tekoälyn kuin oman taidottomuuden vuoksi. Vastaavanlaisten lapsuksien lisäksi haastetta löytyi eräistä bosseista. Romusta koostunut ”The Machine” ja hautuumaita terrorisoiva Ihmissusi saivat pinnan kireälle, mutta tarjosivat sentään kunnon haastetta. Banaani sille, joka saa jommankumman noista kahdesta voitettua menettämättä continueta.
Säynds ’n kräfiks
Hunter The Reckoning on tehtäväpainotteinen peli, jossa alueita läpäisemällä saadaan avattua uusia alueita. Pelin alussa nelikkö saapuu hylättyyn hotelliin ja ottaa sen tukikohdakseen. Hotelli, josta siis on käytössä vain yksi huone, toimii porttina tehtäviin, välikuvien katseluun ja pelin aikana löytyvien kirjoituksien lukemiseen. Sankarijoukko vaihtaa tukikohtaansa pelin edetessä, mutta jokaisessa tukikohdassa idea on sama, oli tukikohtana sitten hotellihuone tai vankila. Tukikohdan karttaa tutkimalla saa lukaistua kunkin kentän selosteen ja tehtävät, minkä jälkeen valitaan mieluinen hahmo. Kenttien tehtävät ovat luokkaa: etsi tavara, pelasta viattomat, tapa bossi ja löydä radasta uloskäynti. Viattomia löytyy joka kentästä, yleensä nurkista panikoimassa, ja heitä pelastamalla saa continueita. Ympäri kenttiä löytyy myös Glyphejä, eräänlaisia maahan taiottuja kuvioita, joista saa energiaa, taikaa tai vihjeitä. Roskiksia ja muuta irtaimistoa tuhoamalla saattaa löytää panoksia, uusia aseita tai lääkärilaukkuja, joista saa luonnollisesti energiaa.
Tasoja ei tarvitse onneksi läpäistä lineaarisesti, vaan yleensä valittavana on kerrallaan kolme kenttää, jotka saa läpäistä mieluisessa järjestyksessä. Muutamaa kenttää ei tarvitse edes läpäistä, vaan niistä saa haluttaessa uusia aseita. Juonelle nämä tehtävät eivät ole oleellisia. Pelin ykkösosaa pelanneet huomaavat, että muutamat tasot ovat jo entuudestaan tuttuja, onhan kyseessä edelleen sama kaupunki. Tasot koostuvat hylätyistä kaupunginosista, hautuumaista, tehtaista ja jopa kirkosta, joissa kaikissa päästään rankaisemaan epäkuolleita. Muutamaan kenttään on luotu sopivan ahdistava ja painostava tunnelma, jollaisen luovat esimerkiksi vankilan kapeat käytävät selleineen. Kun takana ravaa lauma zombeja ja taustalla kuuluu kärsivistä huudoista ja natinasta koostuvaa ambientia, toivoo todellakin tason jo päättyvän. Valitettavasti tällaiseen tunnelmaan päästään pelissä vain muutaman kerran. Peli ei ole kovin tunnelmallinen, eikä edes pelottava. Tyhjästä ilmestyvät hirviöt ja huono tekoäly aiheuttavat lähinnä hymyn huulille. Ei ole kovin vakuuttavaa, kun tyhjä katu yhtäkkiä täyttyy zombeista ja muista rujoista olioista, jotka warppaavat teleporteistaan paikalle jatkuvalla syötöllä. Jos hirviöt olisivat Resident Evil -tyyliin ilmestyneet läpi ikkunoiden, raahautuneet autoista ja mitä odottamattomimmista paikoista, olisi meno ollut jo huomattavasti vakuuttavampaa.
Graafisesti peli ei ole edeltäjänsä arvoinen. Samantasoiseen grafiikkaan ja ympäristön interaktiivisuuteen ei päästä, ja paikoitellen ruudunpäivitys putoaa huolestuttavan alas. Kuolema korjasi liian usein juuri pelin nykimisen vuoksi ja varsinkin kaksinpeliä pelatessa nykiminen kävi välillä rasittavan kovaksi. Hahmojen animointi on sentään toimivaa ja taustat sekä efektit ajavat tehtävänsä, mutta mistään visuaalisesta kokemuksesta ei voida tämän pelin yhteydessä puhua. Muutenkin peli on jokaisella osa-alueella tasapaksu, joka sinänsä ei haittaa, mutta kun käytössä on White Wolfin maailma, niin hiukan omaperäisempää jälkeä olisin toivonut. Nyt peli näyttää ihan tavalliselta genrensä edustajalta eikä erotu edukseen. Äänimaailma on onneksi toteutettu hyvin. Suurimman osan ajasta taustalla soi ambientia, joka koostuu vihollisten örinästä, askelten natinasta ja tuskanhuudoista, mutta vihollismassojen ilmestyttyä alkaa taustalla soida industrial-vaikutteista hard rockia. Tämä lisää taisteluiden tunnelmaa huomattavasti ja muistuttaa pelaajaa päälle ryöppyävästä vihollislaumasta. Kun hard rock soi, on aika silpoa ja antaa ruudin palaa. Aseiden äänet kuulostavat kerrankin tarpeeksi vakuuttavilta. Haulikon ääni on tarpeeksi miehekäs ja saisi jopa Ison-Arskan nostalgiselle tuulelle. Myös muiden aseiden äänet on tehty hyvin, mutta hahmojen ääntelyt esimerkiksi hypätessä muistuttavat lähinnä kituvaa sikaa. Äänimaailma on yksi pelin vahvimpia osa-alueita, mutta eräs paha vika löytyy: välikuvia katseltaessa hahmojen puhe kuuluu hyvin heikosti. Tämä ei johdu äänentoistolaitteista, vaan kyse on ilmeisesti peliin päässeestä viasta. Sinänsä inhottavaa, kun ei välillä saanut selvää siitä, mitä oli tapahtumassa, vaikka kuinka ääntä sääteli.
Kontrollit kohdallaan, moninpeli mallillaan
Kuten hyvin monessa pelissä, niin myös Hunter The Reckoning: Waywardissa moninpeli on se kantava voima. Yksinpeliä huomattavasti mukavampi moninpeli antaa pelille syvyyttä ja kamun kanssa vihujen lahtaaminen on paitsi mukavampaa, mutta myös taktisempaa. Moninpeli on onneksi valittavaissa heti, ja vaikka pelin olisikin aloittanut yksinpelinä, pääsee kamu osallistumaan kaupungin puhdistukseen milloin haluaa. Tämä on hyvä lisä peliin, sillä olisikin ollut puuduttavaa aloittaa peli alusta kaverin tahtoessa mukaan. Osa tasoista hoituu helpommin yksin, osa taas helpommin kaksin, joten näinkin voi kikkailla, mikäli on jumiutunut johonkin tasoon. Kaksinpelissä ruudunpäivitys putoaa välillä todella alas, mutta onneksi vain silloin, kun ruudulla on useampi hahmo yhtä aikaa.
Pelin kontrollit toimivat hyvin: kolmiolla ja ympyrällä selataan Edgejä ja aseita ja rastilla varmistetaan valinta. Neliö on aseen lataamista varten. Oikeanpuoleiset olkanäppäimet on pyhitetty ampumiselle ja lyönneille ja vasemmanpuoleisilla olkanäppäimillä hypitään sekä käytetään Edgejä. Liikkuminen on toteutettu innovatiivisesti niin, että vasen tatti ohjaa hahmoa, kun taas oikealla tatilla voi kävellä sivuttain. Tämä helpottaa huomattavasti suurien vihollislaumojen lahtaamista kauempaa. Ristiohjaimen työksi jää kuvakulman zoomaaminen.
Hunter The Reckoning: Wayward kuuluu niihin peleihin, jotka täyttävät suurimman osan kauppojen hyllyistä: menettelevät ja viimeistä silausta vailla olevat pelit. Mikään huono peli ei silti kyseessä ole. Peliä tahkoo kaverin kanssa mielellään aina sillon tällöin ja hc-pelaajat ovat varmasti innoissaan, kun saavat avattua uskomattoman vaikean Nightmare- vaikeustason. Pienet puutteet, liiallinen toisto ja muutama huonosti suunniteltu kenttä onnistuvat kuitenkin jättämään pelin kauaksi muistettavasta teoksesta. Potentiaalia olisi ollut paljon parempaankin ja peli jää kauniimman ja toimivamman ykkösosan jalkoihin.
