Yhdessä muiden supersankareiden kanssa
Viime vuosina supersankarit ovat olleet pelimaailmassa suosittu aihe. Muun muassa Ryhmä X ja Hämähäkkimies ovat saaneet omat seikkailunsa, joista mielipiteet ovat jakautuneet. Esimerkiksi PlayStation Onella nähty Neversoftin kehittämä Spider-Man keräsi aikoinaan kehuja, kun taas suurin osa X-Men -peleistä on ollut kuraa. Valitettavasti entisen Infogramesin eli nykyisen Atarin Superman: Shadow of Apokolips kuuluu suunnilleen samaan luokkaan Ryhmä X:n pelien kanssa.
Väsymätön kaupungin suojelija
Superman: Shadow of Apokolips on juoneltaan melko valju. Pelaaja toimii Teräsmiehen roolissa, joka alun lyhyiden tavallisten rikostehtävien jälkeen pääsee selvittämään isompia juttuja. Tarinaan kuuluu muun muassa tiedemiesten kidnappausta ja sankarimme vihamiehen Lex Luthorin muita kolttosia. Juoneltaan peli tuntuu yhdeltä tai useammalta Teräsmies-sarjan jaksolta, joissa pahikset jäävät aina tavalla tai toisella henkiin. Toisin sanoen pelaajalle ei tarjota tyydytystä päästä mätkimään Luthoria tai avaruudessa asuvia sinipukuisen sankarin pahimpia vihollisia. Kuitenkin sarjan faneille tämän luulisi riittävän.
Teräsmiehen ystäville on yritetty tutun juoniasetelman lisäksi tarjota myös muutakin sarjassa nähtyä, sillä sankarilla on useita tuttuja kykyjä. Hän pystyy esimerkiksi käyttämään lämpönäköään, jolla voi sytyttää viholliset palamaan. Sen lisäksi tarjolla on puhallus, joka mahdollistaa tulipalojen sammuttamisen, ja röntgenkatse, jolla näkee mahdolliset salakäytävät seinillä. Viimeistä lukuun ottamatta kyvyt ovat hyödyllisiä ja niitä todella tulee käytettyä pelin edetessä. Taitoja ei voi kuitenkaan käyttää loputtomasti, sillä sankarilla on erikoiskykyjen suhteen mittari, joka täyttyy hiljalleen ajan kanssa. Samaa ratkaisua on käytetty myös terveysmittarin kohdalla, joskin kyseisessä mittarissa energia palautuu hitaammin.
Pelkkien kykyjen lisäksi Teräsmies osaa luonnollisesti lentää. Liitävää sankaria ohjataan vasemmalla ohjainsauvalla ja oikealla tatilla voi säädellä miehen korkeutta leijuttaessa. Lentely osoittautuu yllättävän mukavaksi puuhaksi ja pelaaja viettääkin suurimman osan ajasta taivaalla liidellessä. Kolmas elementti pelisysteemissä ovat tavarat, joita vahva sankari voi poimia peliympäristöstä. Esimerkiksi kaduilla olevia autoja voi heitellä ja sisätiloissa voi repiä putkia irti seinistä. Elementti toimii hyvin, vaikkakin siinä olisi parantamisen varaa. Nimittäin vaikkapa tankin heittäminen vihollisen päälle ei tee vahinkoa kummallekaan. Usein pelaajalle jääkin vaihtoehdoksi vain tavallinen nyrkein hakkaaminen, joka toimii pelissä suhteellisen yksinkertaisesti x-nappulaa takomalla. Kokonaisuudessaan pelisysteemi on kuitenkin monipuolinen ja se toimii melko hyvin.
Irrallisia tehtäviä valjussa tunnelmassa
Perusongelma pelissä on se, ettei hyvää pelimekaniikkaa ole pystytty hyödyntämään. Esimerkiksi tappelut ovat usein erittäin tylsiä ja niistä puuttuu kokonaan tunnelma. Kun peli on vielä täynnä taistelukohtauksia, on soppa valmis. Toinen anteeksiantamaton ongelma on toimeksiantojen sekavuus. Tämä vaivaa varsinkin pelin alkupuolella, jolloin pelaaja saa suoritettavakseen liudan toisiinsa liittymättömiä tehtäviä. Esimerkiksi tyypillisessä tasossa aluksi Teräsmiehen täytyy pelastaa muutama panttivanki, jonka jälkeen hän pieksee kymmenkunta vihollista. Seuraavaksi sankari tukkii vesivuodon ja niin edelleen. Tämän takia tasot eivät tunnu ehjiltä kokonaisuuksilta, vaan ne lähinnä koostuvat irrallisista tehtävistä. Systeemi olisi varmasti toiminut paremmin, jos toimeksiannot olisivat liittyneet juonellisesti toisiinsa. Tällöin pelikokemus olisi pysynyt samaan aikaan sekä monipuolisena että ehjänä.
Sinälläänhän tehtävien erilaisuudessa ei ole mitään vikaa. Esimerkiksi pelastusoperaatiot ovat mukavaa vaihtelua tavallisista tappeluista. Valitettavasti vain kummatkin tehtävätyypit ovat tylsiä suoritettavia. Hyvä idea on ollut Teräsmiehen taitojen hyödyntäminen. Välillä pelaaja saa muun muassa tukkia vuotoja isoilla poimituilla kivenmurikoilla ja joskus taas puhalluksella täytyy sammuttaa riehuvia tulipaloja. Nämä kuuluvat pelisysteemin positiivisimpiin yllättäjiin, joskin samantyyppisiä tehtäviä löytyy pelistä vähän.
Kenttiä toisen perään
Pelistä löytyy yhteensä 14 erilaista kenttää. Toiset niistä ovat suunnittelultaan hyviä ja toiset ei taas niin hyviä. Esimerkiksi kaupunkitaso kärsii siitä, ettei siellä ole elämää. Kaduilla ei kävele paljon ihmisiä ja autoja liikkuu vähän. Illuusio suurkaupungista on siis häilyvä. Kenttien jaottelun suhteen pelissä on käytetty kummallista ratkaisua. Pelin alkupuolella ei ole yhtään isoa pomoa, vaan ensimmäiset tasot keskittyvät pelkästään muunlaiseen toimintaan. Vastaavasti pelin neljässä viimeisessä kentässä saatetaan hengiltä kolme erilaista loppuvastusta. Perinteinen ratkaisu tässä kohtaa olisi saattanut toimia paremmin, sillä pomotaistelut olisivat voineet olla mukavaa vaihtelua ripoteltuna tasaisesti ympäri peliä. Toki ratkaisu toimii näinkin, mutta se herättää vain kummastusta.
Teemoiltaan tasot ovat hyvin erilaisia, ja sankari pääseekin taistelemaan muun muassa tiedelaboratoriossa ja vankilassa. Tältä osa-alueelta ei siis löydy valittamista, joskin kenttiä olisi voinut olla enemmän. Nykyisellään peli on melko nopeasti ohi ja sen selvittääkin läpi viidessä tunnissa. Tähän on kuitenkin laskettava päälle vielä kuolemien jälkeiset uudet yritykset, joita seuraavat joka kerta pitkät odotusajat latausruuduissa.
Kelpo grafiikkaa ja mainiota musiikkia
Pelin välinäytökset ovat mukavaa katsottavaa. Niiden tyyli on sarjalle uskollista sarjakuvamaista laatua, ja välillä pelaaja melkein tunteekin katsovansa piirrettyä, eikä pelaavansa peliä. Näytökset ovat elokuvamaisia ja ne vievät juonta eteenpäin mukavassa tahdissa. Filmipätkiä voi jopa katsella jälkikäteen, sillä ne ovat avattavissa menusta löytyvien bonusten kautta. Myös muuta pikkukivaa on tarjolla, sillä pelaaja voi bonusvalikoista lukea lyhyet kuvaukset pelin keskeisimmistä hahmoista. Sen lisäksi tarjolla on taidekuvia, joiden pohjalta on väsätty muun muassa tasojen latausruudut.
Kokonaisuudessaan kuvat ovat kivaa katsottavaa ja niiden graafinen laatu on hyvää jälkeä. Samaa voisi sanoa muutenkin pelin ulkoasusta, joka on sarjalle uskollinen ja kauniin sarjakuvamainen. Varjot leikkautuvat nätisti valon mukaan ja muutenkin maisemat ovat värikkäitä. Grafiikan negatiivisella puolella ympäristöt ovat turhan yksinkertaisia eikä yksityiskohtia löydy. Myöskin viholliset kärsivät samoista ongelmista eikä niiden ulkoasuun ole panostettu.
Äänimaailman osalta musiikki on hoitanut leiviskänsä todella hyvin. Pelin kappaleet sekoittavat klassisia soittimia hieman nykyaikaisempaan menoon, ja valikoima tältä osin on kertakaikkisen onnistunut. Ääninäyttely on hoidettu kohtalaisen hyvin, vaikkakin jonkin verran musiikkia huonommin. Ihmetystä dialogin suhteen herättää se, että välillä hahmojen suut eivät liiku puheiden mukaan. Kun kamera on lähellä, toimii huulten ja puheen samanaikaisuus taasen moitteettomasti.
Ruostunut Teräsmies
Kokonaisuudessaan Superman: Shadow of Apokolips on kokemuksena valju ja peli kärsii huonosta toteutuksesta. Sinällään pelimekaniikalla on hyvät lähtökohdat, joskaan kaikki ratkaisut sen suhteen eivät ole toimivia. Bugisuus vaivaa myöskin tuotosta, sillä välillä välinäytökset katkeavat itsestään ja toisinaan pelaaja saattaa joutua paikkoihin, joihin ei normaalisti pääsisi. Teräsmiehen faneillekaan Shadow of Apokolips ei ole välttämättä mikään hyvä hankinta, sillä kaikkien ongelmien lisäksi kyseessä on tylsä ja lyhyt pelikokemus.