Backyard Wrestling: Don't Try This at Home

B-luokan painijat

Backyard Wrestling: Don't Try This at Home –peli koostuu kaljamahaisista ukkeleista ja silikonibimboista, joiden rahkeet eivät riitä vapaapainin kirkkaimmin valaistuihin piireihin. Haastattelun perusteella paksut pojat eivät juuri pidä WWF:n meiningistä, sillä se muistuttaa heidän mukaansa lähinnä balettia. Makunsa kullakin ja on erittäin mukavaa, että näille torveloille on järjestetty omat kekkerit, sillä pysyvätpä ainakin poissa laadukkaammista kehistä. Pelissä on yli kaksikymmentä painijaa, jotka eroavat toisistaan silmiinpistävästi. Mukana on hentoja naisia ja norsun kokoisia läskikasoja. Yhdistävänä tekijänä on ulkoinen olemus, jonka perusteella voisi tuomita ainakin päiväsakkoja ilman kuulusteluja.

Pelissä on kolme vaikeustasoa: normaali, vaikea ja pornotähti. Vaikeustasojen välillä on yllättävän vähän eroa, sillä jos peli sujuu normaalilla meiningillä, niin pornotähden piekseminen luonnistuu helposti. Alkuun pääsemistä helpottaisi, jos tarjolla olisi vielä helpompi taso, jossa vastustajat lähinnä seisoskelisivat paikoillaan.

Pelimuotoja on valittavana perinteinen setti, sillä uramoodin lisäksi on yksittäisiä otteluja konetta tai kaveria vastaan. Tämän lisäksi tarjolla on selviytymiskamppailu, jossa vastustajaa laitetaan palasiksi ja pinoon oikein urakalla. Kaksinpelimuodoista löytyvät myös perinteiset lasten suosimat ajanvietteet, kuten hippasilla oleminen ja kukkulalla elvistely.

Uramoodi on rakennettu TV-shown ympärille, jossa vierailevat takapihapainin erilaiset ystävät. Haastateltavat ovat jonkin sortin häirikköjä, jotka ovat sitten isäntänä seuraavalla taistelutantereella. Esimerkiksi känninen joulupukki tempaisee housut kinttuihinsa ja kääntyy pahat mielessä pehmustettua tuolia kohti. Onneksi lähetys katkaistaan tuolloin. TV-osuuden jälkeen siirrytään tosihommiin johonkin uuteen mestaan, jossa tulee piestä yhdestä neljään dorkaa. Tehtävän läpäisyn jälkeen taistelutanner ja voitetut hahmot tulevat käyttöön muissa pelimuodoissa. Taistelupaikkoina toimivat takapihojen lisäksi esimerkiksi teurastamo ja herrasmiesklubi. Paikasta riippuen käytettävissä on erilainen arsenaali aseita, jolla voi muotoilla kaverin pannua lyömällä tai heittämällä. Koneen heittämiä esineitä on rasittava väistellä, sillä ne hakeutuvat pelaajaa kohti. Tämä on erittäin naurettavan näköistä ja hermoja raastavaa. Uramoodissa riittää pelattavaa pariksi illaksi, minkä jälkeen peli on yksipelinä käytännöllisesti katsoen paketissa. Kaksinpelimuodot ovat tylsiä, eivätkä juurikaan tuo peliin lisää potkua.

Taistelun voittaja on yleensä se joka pieksee toisen koomaan. Selätyskin on käypä keino, mutta erittäin harvoin käytetty. Taistelut ovat noin minuutin mittaisia pyrähdyksiä. Hahmoilla on peruskestävyyden lisäksi kolme osa-aluetta, jotka heikkenevät osumien myötä. Potkut ja lyönnit kasvattavat oman mittarinsa arvoa ja tämän lisäksi on mittari sidonnoille ja heitoille sekä välineillä hakkaamiselle. Kun mittari tulee täyteen, on painija jonkin aikaa jossain rinnakkaistodellisuudessa. Tuolloin on otollinen hetki puristaa kaverilta tinat housuun.

Pelin idea toistaa vanhoja tappelupelien koukkuja. Mitään uutta ei ole tarjolla, joten on erittäin vaikea perustella, miksi tällainen peli tulisi tehdä. Perusteluna voidaan käyttää pelin mauttomuuksia ja väkivaltaisuudella mässäilyä, mutta kokonaisuus on erittäin keskinkertainen. Pelin kontrollit ovat varsin yksinkertaista peruskauraa, sillä muutaman nappulan naputtelu tuottaa pahaa jälkeä. Hyökkäyksen ajoitus on erittäin tärkeää, sillä ohilyönnin jälkeen tulee helposti noutaja. Vastaliikkeiden teko on tärkeää, mutta pelin ratkaisevana tekijänä on olla aggressiivisesti niskan päällä koko ajan. Kone pelaa riittävän mielekkäästi. Tosin se toistaa usein samoja kuvioita, kuten esimerkiksi eräällä parkkipaikalla kaikkien mieltä kiehtoo auton takakontista löytyvä televisio. Sen paiskaaminen tuntuu olevan pakkomielteenä tilanteessa kuin tilanteessa.

Pelin grafiikat ovat surkeat, sahalaidat ja suttuisuus pilaavat ensivaikutelman heti kärkeen. Yleisvaikutelma on erittäin keskinkertainen, sillä esimerkiksi painijoiden ruumiinosat uppoavat esteistä läpi. Veriefekteillä mässäily menee mauttomuuksiin, sillä palttu lentää pienimmästäkin sipaisusta. Koko tanner on lopulta punaisen peitossa. Äänimaailma on sen sijaan tehty kiitettävän hyvin, sillä pelin taustalla soivat raskaat väännöt Sepulturasta Insane Clovn Posseen. Näistä jälkimmäisen yhtyeen jäsenet käyvät myös TV-show’ssa jauhamassa joutavuuksia. Muu äänimaailma toimii myös mukavasti, sillä mäiske, mölinä ja pauke ovat uskottavia. Muuta ei sitten tarvitakaan.

Pelikokemus on erittäin tasapaksua parin nappulan takomista, mutta mukana on onneksi muutama suolapala. Peli, jossa kaveria voi sipaista puutarhatontulla kärsään, ei voi olla läpeensä mätä. Valitettavasti on myönnettävä, että pelin urpohuumorikin alkoi upota välillä, kun sitä toistettiin riittävän kauan. Tässä on myös yksi syy, miksi peli kannattaa jättää väliin; seura saattaa tehdä kaltaisekseen. On myös hetkiä jolloin peli imaisee mukaansa ja voitto maistuu ihanalta ja tappio karvaalta. Nämä hetket ovat kuitenkin harvassa tasapaksun massan keskellä. Kaverin murjominen auton ovella ei jaksa kiinnostaa enää, kun sen on kerran tehnyt.

Adjektiivien rimpsua voisi jatkaa loputtomiin, sillä niin tyhmästä tuotteesta on tässä tapauksessa kyse. On ymmärrettävää, että tällaisia tuotoksia tulee markkinoille, kun rahkeet eivät riitä perinteisillä parametreilla mitattuna. Tuolloin on parempi siirtää huomio olennaisista asioista esimerkiksi väkivallalla mässäilyyn. Onneksi tällaiset pelit saavat niskaansa K-18 -leiman, jolloin perheen pienimpien ei tarvitse kärsiä tästäkään luokattomuudesta. Ikärajan voisi saman tien nostaa vaikka kuuteenkymmeneen, jolloin vielä suurempi osa aktiivisista pelaajista välttyisi kärsimyksiltä. Pelin nimi kertoo kuitenkin reiluuden nimissä kaiken; älkää siis koittako tätä kotona.