Takaisin Persiaan
Prince of Persia: The Sands of Time on maineikkaan Ubisoft Montrealin tulkinta vanhasta Prince of Persia -sarjasta. Arabialaista tunnelmaa henkivä peli kertoo nuoresta Prinssistä, joka kaikessa ymmärtämättömyydessään tulee vapauttaneeksi pirullisen aikahiekan säilöstään. Hiekka muuttaa koko kulmakunnan karmeita monstereita ja tappavia ansoja kuhisevaksi kuoleman leikkikentäksi, jonka läpi Prinssin on tietysti pelaajan avustuksella kuljettava korjatakseen virheensä.
Sands of Timen rakenne muodostuu akrobaattista temppuilua vaativien esteratojen, monipuolisten vipupulmien ja monstereita vastaan käytävien miekkataistelujen vuorottelusta. Pelin luonne on hyvin mustavalkoinen: joko vaivataan aivonystyröitä tai sitten taistellaan. Erilaisten esteratojen tai pulmien aikana ei juurikaan vihollisia näy. Ja hyvä niin, sillä käytävillä huiskivat miekanterät, lattian läpi iskevät piikit, seinissä kulkevat sirkkelit ja muut Prinssin henkikultaa janoavat "mekaaniset viholliset" tarjoavat ihan tarpeeksi vastusta, kun niiden ohi on monesti päästävä tiukan aikarajan puitteissa.
Taisteluista sen sijaan ei vihollisia puutu. Massoittain päälle käyvät, uudelleensyntyvät viholliset luottavat enemmän määrään kuin yksilön tarjoamaan haasteeseen. Prinssi monesti joutuukin iskuja vuoron perää jakelevan monsterilauman keskipisteeseen, jossa on torjuntamahdollisuudesta huolimatta kaikkea muuta kuin helppo olla. Pelin tunnelma kärsii pahasti taistelujen uuvuttavasta kestosta ja runsaudesta, sillä taistelusysteemi ei ole toiminnan määrään nähden riittävän monipuolinen. Ruudulla pomppiva Prinssi tekee kyllä vaikuttavia liikkeitä, mutta niiden suorittamiseen ei tarvitse juurikaan taitoa, vaan ne tulee tehdyksi monesti puolivahingossa nappeja hakkaamalla.
Nuo kasvot
Prince of Persian moderni versio ei häpeile grafiikallaan. Tapahtumaympäristönä toimivan palatsin salit, utuiset käytävät ja kuun valossa loistavat piha-alueet ovat lähes hämmästyttävä ilmestys. Grafiikka ei ole kaikkein tarkinta, mitä Xboxilla on nähty, mutta erilaisten tehosteiden hienostunut käyttö tekee pelin ulkoasusta tarinaan sopivalla tavalla satumaisen näköisen.
Tyylikkäälle maisemagrafiikalle luo ilkeän vastakohdan mitäänsanomaton ja paikoin jopa ruma hahmosuunnittelu. Matkan varrella vastaan tulee pääasiassa harmaan kurttuisia köntyksiä tai tikareilla huiskivia neitopirulaisia ilman sen suurempaa vaihtelua. "Sankaritkaan" eivät saa syttymään. Prinssi muistuttaa pussihousuihin pukeutunutta teinipopparia ja hänen rinnalleen hyvin pian eksyvä hento naishenkilö Farah on aivan kädetön jousipyssynsä kanssa. Onneksi viholliset ovat sen verran typeriä, että ne eivät käy kaikella voimallaan Farahin kimppuun. Naikkosen suojelua voi nimittäin perustella vain niillä muutamilla pulmilla, joissa tarvitaan kahta henkilöä, vaikka Prinssi ilmeisesti tunteekin jotain kieroa vetovoimaa tuohon ärsyttävän blondimaiseen brunetteen.
Huono hahmosuunnittelu kantaa matonsa myös ääninäyttelyyn, joka oli ensialkuun loksauttaa leuat paikoiltaan – siis pahassa mielessä. Pelin tunnelmaa ei ainakaan yhtään paranna se, kun yli-innokas Prinssimme rupeaa vääntämään juttua kimakalla brittiaksentilla! Pelin musiikki sentään koostuu aidosta arabialaisesta äänimaailmasta, jota tosin on taidokkaasti yhdistetty moderniin kitaran vingutukseen. Ääniefektit ovat myös hyviä monikanavalaitteistolla saavutettavasta hämyisen kelmeästä tilaäänestä puhumattakaan.
Yritystä on, muttei tarpeeksi
Prinssillä on yksi mielenkiintoinen kyky akrobaattisen taituruuden lisäksi: hän voi hidastaa tai kelata aikaa taaksepäin taikatikarinsa avulla. Ominaisuus on hieman samanlainen kuin Blinx: The Time Sweeperissä. Jos Prinssi ottaa esimerkiksi kohtalokkaan harha-askeleen ja putoaa kapeilla kielekkeillä taituroidessaan pohjattomaan kuiluun, pelaaja voi nopeasti kelata tapahtumia sen verran taaksepäin, että onnettomuudelta vältytään. Ajan manipulointia ei voi harrastaa loputtomiin, vaan siihen tarvittavaa aikahiekkaa saa imaisemalla kuolevalta monsterilta hiekat talteen näyttävällä lopetusliikkeellä. Koska taisteluja on kuitenkin paljon, aikahiekasta ei pitäisi tulla pulaa.
Tylsistyttävien taistelukohtausten ohella pelissä on monia pieniä ongelmia, jotka Ubisoftin olisi kannattanut paikata – pahimpana pelin kamerasysteemi. Kameran vapaasta pyörittelymahdollisuudesta huolimatta varsinkin taisteluissa kuvaa on hankala pitää oikeassa kulmassa. Joskus kamera jää myös jonkin pilarin tai vastaavan taakse peittäen pelaajan näköyhteyden hahmoonsa kokonaan. Lisäksi pelin kontrollit ovat tuntumaltaan hivenen turhan jäykät, eikä pelaamiseen koskaan saa samanlaista lennokkuutta kuin esimerkiksi Ninja Gaidenissa.
Prince of Persia: The Sands of Time ei ole huono peli. Sen satumainen tarina, mielenkiintoiset peliympäristöt ja monet palkitsevat pulmat jaksavat pitää peli-iloa sen verran yllä, että noin kymmentuntisen seikkailun kyllä tahkoaa kertaalleen läpi, vaikka taistelut potkivatkin vastaan. Mikäli Ubisoft olisi jaksanut viimeistellä ja tasapainottaa peliä huolellisemmin, käsissämme voisi olla uusi klassikko Prince of Persia -sarjaan. Ninja Gaidenin ystäville Persian saturetki ei jätä muuta kuin aikahiekan maun suuhun, mutta Team Ninjan hittipelin vaikeutta pelästyneille selvästi helpompi Sands of Time toimii varmasti ihan pätevänä korvikkeena, kunhan peliltä ei odota liikoja.
