Megavaarin paluu
Mega Man lukeutuu kiistatta sellaisten klassisten peli-ikonien joukkoon kuin Mario, Sonic ja Solid Snake. Kyseisen kolmikon tavoin Capcomin sininen robottisankari oli turvannut maailmanrauhan jo lukuisia kertoja, kun kaikenmaailman laracroftit, masterchiefit ynnä muut uutuussankarit käyttivät vielä vaippoja. Mega Man on kuitenkin joukkion ainoa sankari, jonka ura tuntuu tyssänneen seinään konsoleiden siirryttyä 3D-aikakauteen. Mahdollisia syitä tapahtuneeseen voi vain pohtia: joko uusi ulottuvuus ei istu Megamiehen pelikonseptiin, tai sitten kehittäjiltä on yksinkertaisesti loppunut mielenkiinto kesken. Itse Capcomilla ilmeisesti halutaan uskoa ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä Mega Man X8 rakentuu yhä vanhalle sivuttaissuunnassa etenevälle räiskintäkaavalle.
Jo lyhyen alkuverryttelykentän aikana selviää, ettei kaikki ole kohdallaan robottivaltakunnassa. Sankarikolmikko Mega Man X, Zero ja Axl saa pian vahvistuksen pahaenteisille epäilyilleen, kun televisioruutuun putkahtaa klassisen pomovalikon uusin versio. Kaikki vastustajat ovat sarjalle hyvin tyypillisiä otuksia, kuten jo nimet Burn Rooster, Avalanche Yeti, Optic Sunflower ja Bamboo Pandamonium osoittanevat. Kunkin hahmon ihmeelliset erikoiskyvyt heijastuvat kenttien teemoissa, mikä tietää monenmoisia ongelmatilanteita sankareillemme. Taisteluiden vilskeessä yritetään myös kuljettaa eteenpäin pelin kangertelevaa juonta, joka alusta asti tuntuu tarpeettomalta ja väkisin mukaan liimatulta.
Ruuvien ja hampaiden kiristystä
Kuhunkin kenttään syöksyessä pelaajan on valittava, mitkä kaksi kolmikon jäsentä haluaa pelattavakseen. Sankareilla on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joten jokainen kenttä on periaatteessa hieman erilainen jo hahmovalinnoista riippuen. X pystyy ampumaan liikkuessaan vain suoraan eteenpäin, kun taas Axl kykenee ammuskelemaan mihin ilmansuuntaan tahansa - tosin paikoillaan seisoen. Zero on sen sijaan erikoistunut lasermiekkaan, mikä antaa haasteennälkäisimmillekin mukavasti näperreltävää. Valittuja hahmoja voi vaihtaa keskenään kentän aikana tilanteessa kuin tilanteessa, mutta kaksikon saa myös samanaikasesti ruudulle tehokkaan tuplahyökkäyksen merkeissä.
Hahmojen ohjaaminen on hyvin tarkkaa puuhaa, sillä usein ohjaimen komentoja totellaan liiankin innokkaasti. Hyppyjen ja syöksyjen liikeradat ovat melko laajoja, mikä etenkin ahtaissa ja piikikkäissä tiloissa johtaa tahattomiin äkkikuolemiin. Liikevalikoimat ovat muutoin melko vaatimattomat, vaikka puutetta paikkaillaan perinteiseen tyyliin pomoilta voitetuilla aseilla. Tällä kertaa alati kasvavassa asearsenaalissa ei kuitenkaan ole aivan samanlaista potkua kuin aiemmissa kokoonpanoissa. Tarjontaan ei varsinaisesti ole edes tarvetta tutustua, sillä jo hahmojen perustykit soveltuvat vallan mainiosti kaikkiin tilanteisiin ja vastustajiin.
Kentät ovat vaihtelevia ja haastavia, tosin jälkimmäisestä voidaan kiittää kivenkovien vihollisten lisäksi epämääräisiä hyppelykohtauksia. Ongelmistaan huolimatta muutamissa kentissä esiintyy jopa varsin hauskoja ideoita, ja uudelleenpeluarvoakin on yritetty lisätä useilla etenemisreiteillä. Ehdottomasti mieleenpainuvin pelialue on Gravity Antonion -pomon painovoimasokkelo, jossa maisemakattaus tekee 90- ja 180-asteen kulman käännöksiä alueelle ripoteltuja nappeja painamalla. Kokonaisuutta tarkastellessa on kuitenkin todettava uusien ideoiden olevan vähissä: perinteisen sivuttaissuunnassa etenevän toiminnan lisäksi muutamia kenttiä yritetään piristää jopa ajoneuvojen avulla, mutta hyvästä yrityksestään huolimatta kyseiset osuudet ovat melkoista pakkopullan syöttöä.
Vanha sukupolvi kiittää
Kaksiulotteisesta pelimekaniikastaan huolimatta Mega Man X8 on rakennettu kolmiulotteisilla puitteilla. Ilme sopii toimintaan melko hyvin, pelimaisemat ovat vaihtelevia ja varsin kauniitakin. Paikoitellen kamera saattaa jopa kääntyä hieman, mikä tuo astetta kolmiulotteisemman tunteen räiskintään. Myös aseista ja räjähdyksistä syntyvät efektit ovat näyttäviä, mutta itse hahmot ovat turhankin pelkistettyjä ja palikkamaisia, mikä tekee etenkin pomoista suorastaan persoonattomia. Ruudulla voi sentään vipeltää melko paljon kaikenmaailman robotteja ja lasersäteitä ennen kuin ruudunpäivitys alkaa kärsiä. Onneksi selvästi havaittavia hidasteluja ei liiemmin ilmene kuin loppupään kentissä.
Toinen hahmojen persoonallisuuteen vaikuttava osatekijä on tietenkin ääninäyttely, jota on tungettu ympäriinsä peliä ja sen tapahtumia. Ikävä kyllä laadusta on tingitty sen verran, että Capcomia tekisi mieli syyttä lapsuuteni pilaamisesta; sankareiden epämiehekkäät äänet ja typerät dialoginpätkät eivät erityisemmin istu siihen mielikuvaan, joka hahmoista on syntynyt vanhoja NES- ja SNES-megamiehiä pelatessa. Lisäksi musiikki on ärsyttävän rokkihenkistä, joten ääniefektien ohella audiopuolesta ei jää erityisen positiivista sanottavaa.
Mega Man X8:aa pelatessa syntyy hyvin ristiriitainen tunne: toisaalta pelaaminen tuo lämpöisiä muistoja mieleen, toisaalta toivoisi Mega Manin siirtyvän jo uuteen aikakauteen. Aikaisemmat Mega Man- ja Mega Man X -pelit ovat kertoneet saman kokonaisuuden jo liian monta kertaa, eikä Mega Man X8 varsinaisesti onnistu tavoittamaan klassikoiden tunnelmaa kuin hetkittäin. Mutta vanhojen hyvien aikojen kunniaksi pelin tuskastuttavan vaikeat ja kirosanoja synnyttävät kentät tulee varmasti pelattua läpi - ainakin vielä pari kertaa.
