Harppaus moderniin sodankäyntiin

Infinity Wardin Call of Duty, tuttavallisemmin CoD, muodostaa yhdessä Battlefieldin ja Medal of Honor -sarjan kanssa toisen maailmansodan räiskintöjen vankan perustan. Hyvät puitteet sotapeleille tarjoava toinen maailmansota on kuitenkin jo loppuun asti kierrätetty. Call of Duty 4: Modern Warfare ei kuljeta pelaaja kohti Normandian rantoja tai Stalingradin portteja, vaan tuo sodan 2000-luvulle. Yllätyksettömästi ihmiskunnan viholliset löytyvät sarjan neljännessä osassa idästä - ja Lähi-idästä. Venäjällä ultranationalisti Imran Zakhaev pyörittää Tšernobylin ydinmateriaalilla likaista bisnestä ja jäljet johtavat öljykenttien ja minareettien rauhattomille seuduille.

Saippualla se sonta irtoaa

Kylmiltään ei kukaan sodi ja tämän tietää jokainen konsoliräiskijäkin. Tuttuun CoD-tyyliin pelin alussa opetetaan selviämisen elinehdot. Alokas Soap passitetaan ampumaradalta kapteeni Pricen esteradalle, jonka jälkeen siirrytään myrskyisiin maisemiin tankkerin kannelle. Ensimmäinen tehtävä tuo väkisinkin mieleen Metal Gear Solid kakkosen, eikä vähiten sen vuoksi, että Harry Gregson Williamsin tuotokset säestävät myös Call of Duty 4:ää. Joka tapauksessa alku on vakuuttava ja antaa hieman esimakua pelin tekoälystä.

Tankkerille laskeuduttuaan Pricen joukot etenevät sellaisella vauhdilla ja tyylillä, että itse tuntee olevansa lähinnä rasite ryhmälleen. Käskyjä tulee sekunnin välein, ja tummiin pukeutuneet ammattisotilaat etenevät alas laivan ruumaan mallikkaasti putsaten vastarinnan tieltään. Kaikki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaisesti. Alta aikayksikön SAS-joukot ryysivät kohti yläkantta, pelaajan ohjaama Soap hännillään. Uppoava laiva vetää nopeasti mukaansa, mikäli pelaaja epäonnistuu noudattamaan Pricen ohjeita. Tunnetusti CoDit sisältävät runsaasti skriptausta, mutta kuten aikaisemmissa osissa, myös tässäkin immersio on varsin vahva. Helikopterin jättäessä riehaantuneen meren alkutekstit ilmestyvät ruudulle. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat suoraan kuin leffasta.

Peli tuntuu modernista ulkoasustaan huolimatta hyvin tutulta. Ennen jokaista karttaa läpikäydään tehtävän luonne ja tavoitteet. Clancymaisesta otteestaan ja fetissimäisistä informaatioryöpyistä huolimatta tehtävät ovat hyvin suoraviivaisia. Seuraamalla tekoälysolttuja ja välttämällä kuolemaa maali häämöttää ilman kummempia älyllisiä ponnisteluja. Muutama asia kannattaa kuitenkin opetella. Ensinäkin lonkalta luoti lähtee levottomasti, joten tähtäys kannattaa pitää aina kohdallaan. Zoomatessa kudit menevät oikeaan osoitteeseen ja aseen käsittely helpottuu. Toiseksi kannattaa muistaa, että henki vaihtaa sfäärejä jo muutamasta luodista; tämä on erityisen tosi vaikeimmilla vaikeustasoilla. Maltillinen eteneminen on elinehto. CoD4 onkin erityisen haastava jo Hardened-tasolla, ja ainakin itse vaihdoin suosiolla Regularille. Haastetta riitti yhä, eikä continue-ruutua tarvinnut tuijottaa muutaman minuutin välein.

Yllätyksiä kuitenkin piisasi. Call of Duty nelosessa ei ole enää ihan sama suojautuuko vanerilevyn vai panssarivaunun taakse. Pelin kehittynyt fysiikkamoottori laskee objektien massan ja pinnan, sekä luodin ominaisuudet ja nopeuden. Edetessään luoti tekee romusta selvää, mutta menettää myös samalla nopeuttaan, mikä heijastuu sen tuottamaan vahinkoon. Sotimisen säännöt joutuukin punnitsemaan uudelleen; ympäristöstä pitää oikeasti etsiä vain sellaista irtaimistoa, joka pitää lyijyruiskun sopivan etäisyyden päässä. Vastaavasti räjähteillä saa huoneen ulkopuoleltakin tuhoa aikaan, ja rynkkyä laulattaessa vastapuolta ei tarvitse välttämättä edes kohdata - riittää kun rei'ittää seinän ja samalla terotkin.

Muuten Call of Duty 4 ei juurikaan eroa edeltäjistään. Toki varustus edustaa aikamme parhaimmistoa, mutta itse pelimekaniikkassa tämä ei näy. Paitsi ehkä aina yhtä kätevissä valokranaateissa, joita myös viholliset muistavat käyttää usein turhankin runsaasti. Vaihtelua monotoniseen sotimiseen tuovat muutamat, jopa nerokkaat tasot. Näistä toisessa pelaaja on Lockheed AC-130 sotilaskoneen tykkimies, joka jakaa kasvotonta vihaa taivaista. Kohtaus on yllättävän raaka, ja se tuo mieleen Internetin videot, joissa jenkkisotilaat heittävät huulta, samalla kun valkoiset täplät maatasolla katoavat liekkeihin ja räjähdyksiin. Vihollisen kohtalo on tyly, ja kenttää pelatessa ei voi muuta kuin hymähdellä vastapuolen epätoivoisille yrityksille saada taivaiden Leviathan pysäytettyä. Haupitsin huutaessa menee hiljaiseksi. Pelin parasta antia on kuitenkin hiiviskelytehtävä Tšernobylin säteilevien peltojen ja rakennusten keskellä. Kenttä on itse asiassa muistelma Pricen nuoruudesta. Tehtävässä pelaaja seuraa harjaantunutta esimiestään läpi 'mahdottomien' tilanteiden. Kaksikko muun muassa tetsaa läpi pellon, samalla kun metrin päässä jyrisevät tankin telat ja jalkaväki kulkee selän yli. Röllipuvuissa etenevä duo on komeaa katsottavaa, ja tehtävässä on yllättävän paljon tunnelmaa. Samaa ei voi sanoa valitettavasti monesta muusta tasosta.

Moninpeli pelastaa (jälleen)

Ensimmäisen persoonan sotapelit ovat jo pahasti nähty juttu. Vaikka mainoskoneisto kuinka julistaisi juuri oman tuotteensa erikoisuutta, totuus on se, etteivät realistiset, oikeisiin tapahtumiin pohjatuvat pelit voi irrottautua muotistaan. Ihmiskunta on käynyt (onneksi) vain kaksi maailmansotaa, eivätkä Vietnamin sotaa lukuunottamatta muut kahakat ole synnyttäneet innostusta pelinkehittäjien keskuudessa. Ensikertalaiselle mikä tahanssa WWII-peli on kuitenkin kokemus sinänsä, pitkälti totuuspohjansa vuoksi. Toisto ei kuitenkaan tyydytä koreasta ulkokuoresta huolimatta; itse pidän ensimmäistä Medal of Honorin Normandia-kenttää edelleen parhaimpana. Kuitenkin vielä vähemmän fiktiivinen, asepornoa julistava peli viehättää pelikokemuksena. Totuus on, että Call of Duty 4: Modern Warfare on yksinpelinä varsin kuivahko. Yksi pelikertakin tuntuu välillä olevan liikaa, ja ilman historiallista kontekstia sotiminen ei juuri aiheuta vahvoja tunteita. Yksi ei silti petä, tässä tapauksessa moninpeli.

Call of Duty 4:n moninpeli ei pelkästään kierrätä vanhaa, toimivaa perustaa, vaan moukaroi kokonaan sen uusiksi. Hieman Halo 3:n tapaan pelaaja ylenee arvoasteikossa menestyksen mukaan, mikä saa jokaisen yrittämään parhaansa, samalla hilliten epäherrasmiesmäistä käytöstä ja toopeilua. Merkittävin uudistus lienevät kuitenkin kyvyt, joita kokemus tuo mukanaan. Ensimmäistä nettipeliään pelaava huomaa pian, että suurin osa valikosta on painettu tummanharmaalla. Eri luokat ja pelimuodot avautuvat vasta kokemuspisteiden myötä. Tarkka-ampuja ja rynnäkkömies ovat tuttuja, mutta entäpä jos pelaaja saisi itse luoda sotilaansa? Onnistuu. Ensin valitaan pääase, toiseksi vara-ase ase. Tämän jälkeen aseet tuunataan erikoisosilla ja kranaateista valitaan omat suosikit. Paras jää viimeiseksi, nimittäin ominaisuuksien määrittäminen. Sniputtaja voi vaikkapa parantaa tarkkuuttaan tai lisätä luotiensa lävistyskykyä. Kostonhalua sen sijaan kannattaa tyydyttää kyvyillä, jotka mahdollistavat viimehetken tilintasaukset. Martyrdom-kyvyllä tyhjää potkaiseva solttu heittää viimeisillä voimillaan viereensä kranaatin, kun taas Last Stand antaa selätetylle tilaisuuden ampua käsiaseella ennen lopullista henkäystä. Systeemi toimii hyvin ja antaa hyvät puitteet itsensä näköisen hahmon luontiin. Toisaalta karttuva ase -ja kykyvalikoima luo todellisia epätasapainoisuuksia peliin.

Kokemuspisteitä jaetaan onneksi avokätisesti, ja kiitettävästi moninpelissä ei ole kyse siitä, kuka saa eniten tappoja. Pisteitä annetaan tietysti tapoista, mutta myös avunannoista, tehtävien suorittamisesta ja niin edelleen. Ehkä parasta arvoasteikossa on silti se, että se palkitsee ja tuo aloittelijat porrastetusti kohti haastavempia pelimuotoja. Alussa avattuna ovat vain tiimipohjainen ja normaali death match. Vaikeimmat muodot, kuten ultrarealistinen Hardcore, aukeavat vasta useiden pelituntien jälkeen. Oman mausteensa pelaamiseen tuovat asekohtaiset tehtävät, kuten "Ammu AK 47:lla x hedaria" tai "Tapa ilmasta x vastustajaa". Suorittamalla näitä pelaaja palkitaan kasvavalla ase -ja varustekokoelmalla.

Call of Duty 4:n nettipeli on varmasti parhaimmillaan klaaniotteluissa. Toki satunnaiset nettipelisessiot toimivat myös, mutta realistisen luonteensa vuoksi peli soveltuu paremmin harkittuihin ja tiimipohjaisiin matseihin. Tätä myös tukevat bonus-kyvyt, joita saa päihittämällä vastuksia peräkkäin, kuolematta itse. Kolme tappoa avaa vihollisen sijainnin paljastavan tiedustelukameran, viidella frägillä ilmatuki tarjoaa apuaan ja seitsemällä kaadolla saa kentälle joukkoaan puolustavan helikopterin. Kyvyistä on luonnollisesti hyötyä koko tiimille, ja fiksu joukkue keskittääkin ilmatuen harkitusti sooloilun sijaan. Call of Duty nelosen moninpeliosuus on parasta laatua ja tarjoaa pitkäaikaista hupia niin aloittelevalle kuin etevämällekin pelaajalle.

Aisteja stimuloivaa tykitystä

CoD 4 on visuaalisesti vakuuttava teos. Miljööt ovat uskottavia ja pelin kliimaksit hengästyttävän todentuntuisia. Esimerkiksi erään kentän lopussa ydinräjähdys pudottaa pelaajaa lennättävän helikopterin alas. Pian pakkolaskun jälkeen alkaa rivisotilaan kuolontaisto hyvin epätoivoisen näköisessä, täysin tuhoutuneessa kaupungissa. Ydinpommin sieni siintää horisontissa, lasten ja naisten äänet kaikuvat korvissa ja näkökenttä sumenee vähän väliä. Sotilas pyrkii jaloilleen, mutta jatkuvasti menettää tajunsa. Tilanne katkeaa hetkeksi, mutta palaa pian kuolontuskissa kärsivän soltun pariin. Ruudulle ilmestyy yhtäkkiä kirjaimet KIA, killed in action. Kyseessä on eräs pelin muistettavimmista hetkistä.

Grafiikka on ykkösluokkaa ja jälleen harppaus edellisen osan ansioista. Interaktiivisuuden tunne entistä aidommissa ympäristöissä on sekin yksi tekijä lisää immersion luomisessa. Pelin varsin uskottavaa henkeä tukee Harry Gregson Williamsin selvästi tunnistettava musiikki, joka antaa loppusilauksen merkkihetkille. Äänitehosteet saavat nekin kiitosta autenttisuudestaan. Peli tarjoaa silmille ja korville sitä varmaa laatua, mistä Infinity Wardin sarja tunnetaan. Mitään Bioshockmaista hehkua ja omaleimaisuutta ei kuitenkaan kannata tästä tekeleestä etsiä.

Call of Duty 4 on FPS-pelaajan "uusin änäri". Käytännössä se tarjoaa jo sadat kerrat nähtyä miehistelyä sodan merkeissä, tietysti entistä eheämpänä. Pelistä löytyy kuitenkin myös aitoja uudistuksia, lähinnä moninpelin puolelta. Nämä ovat tervetulleita ja suuntaa näyttäviä lisäyksiä ja lisäävät kiinnostusta merkittävästi. Ainoastaan puuttuva co-op ja ilmiömäisesti pelaajan spottaavat viholliset aiheuttavat närkästystä. Edellä mainittu ilmenee sellaisissakin tilanteissa, joissa oma hahmo taatusti etenee piilossa, mutta paljastuu silti välittömästi sihtiä ottaessaan. Lievä, mutta ärsyttävä piirre pelin tekoälyssä. Tässä se kuitenkin on - paremman konsoliräiskinnän perään ei tarvitse taas ainakaan hetkeen haikailla.