Nuoremmalle pelaajaväelle suunnattuja fantasiahenkisiä seikkailupelejä ei ole Xbox 360:lla tunguksi asti. Elokuvaversioden pohjalta työstetyt Electronic Artsin Harry Potter and the Order of the Phoenix ja Vivendi Gamesin Eragon ovat vahvasti lisensoidun lajityypin viimeisimmät tulokkaat kahden vuoden sisään, eikä kummastakaan ollut pelaajakuopusten kestosuosikiksi. Uudeksi hittiehdokkaaksi Vivendi ja kehitystiimi Stormfront Studios tarjoilevat Paramount Picturesin samannimiseen elokuvakäännökseen ja suosittuun kirjasarjaan nojaavan pelipainoksen, joka kiertää vähemmän onnistuneiden edeltäjiensä lailla rutiiniseikkailujen kuluneita kinttupolkuja.
Näkymätöntä seikkailua
The Spiderwick Chronicles (suom. Spiderwickin kronikat) kertoo draamasävytteisen tarinan keskiluokkaisesta Spiderwickin perheestä, joka muuttaa avioeron jälkikuohuissa edesmenneen Arthur-setänsä kartanoon aloittaakseen elämänsä puhtaalta pöydältä. Arki meneekin kertaheitolla uusiksi, kun yksi lapsista löytää tutkijasedän raapustaman maagisen kirjan, joka paljastaa jättimäisen näkymättömän fantasiamaailman.
Reaalimaailmaa satumaisempi rinnakkaistodellisuus on täynnä taruolentoja aina harmittomista keijuista vaarallisempiin riiviöihin ja trolleihin saakka. Nämä otukset Arthur on seikkaperäisesti kuvannut kenttäoppaaksi nimeämäänsä kirjaan, mutta hän ei tarkoittanut opusta koskaan avattavaksi. Nyt maaginen printtimedia on avautunut ja herättänyt massiivisen peikkoarmeijan Mulgarath-örkin johdolla tavoittelemaan kenttäopasta, jonka käyttö väärissä käsissä olisi kohtalokasta molemmille maailmoille. Siitäkös tumakka kilpajuoksu alkaa, kun teinikolmikon harteilla lepää tuplamaailmanpelastus kirjan mystisiä oppeja tutkimalla ja harventamalla siinä sivussa päälle hönkivän peikkokansan syviä rivejä.
The Spiderwick Chronicles sisältää poikkeuksellisen paljon yhtäläisyyksiä kahden vuoden takaiseen Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja -haahuiluun, joka oli niin ikään laveasti leffalisensoitu toimintaseikkailu fantasiateemoin. Molemmissa seikkailtiin isossa kartanotalossa ja pihaympäristössä kolmen lapsihahmon voimin, keräiltiin epämääräisiä tavaroita, kurmoteltiin kaikenkarvaisia vihulaisia ja suoriteltiin kevyitä tasoloikkaosuuksia. Spiderwickiin on saatu hivenen enemmän tekemistä mukaan, mutta muuten kyseessä on likimain samanlainen vedätys peliksi.
Fantasiahippaa neljän kimppaan
Antikampanja mahtivoimaista Mulgarathia ja sen peikkoarmeijaa vastaan aloitetaan yhdellä pelihahmolla kerrallaan. Hahmokatraaseen kuuluu pesäpallomailalla ja ritsalla varustettu omapäinen seikkailijasielu Jared, viinietikkapyssyllä ja tomaattipusseilla aseistettu insinöörivikainen lukutoukka Simon sekä veljeksiä miekkailuharrastuksensa ohella paimentava isosisko Mallory. Mukaan liittyy pian pelin alussa myös kartanossa piilotteleva Thimbletack, rottamaisella olemuksella varustettu pikkumasuinen haltiamaahinen, joka kenttäoppaan vannottuna suojelijana auttaa lapsikolmikkoa pääsemään jyvälle näkymättömän maailman vaaroista. Hauskasti riimeillä jutteleva jyrsijäpullukka suorittaa myös pelin visaisempia tasoloikkaosuuksia kartanon seinärakenteissa ja seivästää vastaantulevia torakoita lankaneuloillaan.
Näkymättömän fantasiamaailman ja todellisuuden yhteiselo avaa kiehtovia pelillisiä mahdollisuuksia, joita The Spiderwick Chronicles hyödyntää kuitenkin varsin pintapuolisesti. Pelimaailma avautuu elokuvatarinan päämissioiden ohjaamana puisevaan vapaaseikkailuun, joka on käytännössä tavaroiden, haltiareliikkien ja maagisten olentojen keräilyä isohkossa peliympäristössä. Alueet jakaantuvat kartanoa ympäröiväään puoliavoimeen metsäympäristöön, lineaariseen luolastoon sekä peikkojen omalle louhosreviirille. Viholliset ovat pääasiassa yksin tai pienryhmissä pelaajan päälle rynniviä peikkopalleroita, joiden lisäksi pelotellaan staattisesti jöpöttävällä järvihirviöllä, luolaston rauhaa terrorisoivalla liskomonsterilla sekä tietysti itse kirjaa penäävän eeppismyyttislegendaarisen Mulgarathin shokkivisiitillä.
Päätarinan etenemiseen vaadittavien tavaroiden keräily on rajoitettu hahmokohtaiseksi, mikä aiheuttaa säännöllistä otsasuonen pullistumista. Jos esimerkiksi Jared löytää pitkällisen etsimisen päätteeksi tavaran, jota Mallory voi käyttää, Jared ei voi poimia tavaraa suoraan Mallorylle, vaan Malloryn pitää se itse käydä noukkimassa. Ja kun hahmoja ei voi vaihtaa lennosta sopivampaaan ennen kuin pelitarina sen sallii, tämä jäykistää pakkomaterialistin niskavilloja väkisin permanentille. Marginaalihelpotusta tuodaan yhteistehtävillä, joissa hahmot auttavat toisiaan etenemään. Päätarinan läpäisy vapauttaa onneksi lopulta hahmovaihdon hallinnoinnin pelaajalle, mutta tällöinkin vain fyysisen kontaktin aktivoimana.
Haavi auki maalaustaiteelle
The Spiderwick Chroniclesin ehdottomasti onnistunein osa-alue on maagisten keijujen metsästys. Jokaisella pelihahmolla on käytössään haavi, jolla he voivat napata näitä ympäriinsä viilettäviä pikkusiivekkäitä kiinni taikaloitsujen toivossa. Kun keiju jää haaviin, kuvaruutuun ilmestyy maalaussivu, keijua vastaava näköiskuva, pensseli sekä tikittävä kello, jonka aikarajassa figuuri on sutaistava näkyviin. Epäonninen analogitatilla taiteilu päästää siivekkään vapaaksi, mutta taidokas maalailu nappaa keijun kiinni loitsuineen, jota voi hyödyntää taisteluissa Y-namiskalla. Parannuskyky, pikajuoksu ja vihulaisilta suojaava turvakehä ovat vain pieni osa taikaloitsujen arsenaalista. Peikkoja voi myös harhauttaa talsimaan muualle, ja näin aktiivinen haaveilu tuottaa aina roppakaupalla mukavan väkivallatonta keijukaisenergiaa!
Väkivallattomuudesta sujuvasti taistelumekaniikkaan, joka on yksinkertainen: A-namiskalla suoritetaan peruslyönti, toistettaessa saadaan näyttävämpi komboliike ja pohjassa pitämällä ladataan voimahyökkäys. X-napilla väistetään ja X+A -yhdistelmällä väännetään vastahyökkäys. Torjuntaa ei tunneta. Malloryn ja Simonin sarjakuvamaisiin hyökkäyksiin nähden Jaredin teutarointi pesämallomailan kanssa on selvästi villimpi näky. Lähes GTA-tyyliin iskua ottavista peikkopoloisista tursuava visvainen ruhoneste on ilmeisesti pelintekijöiden mielestä varhaisnuorille sopivaa aivoravintoa. Ei hätää kukkaistädit, silmittömän pöllytyksen ansiosta pelihahmomme oppivat uusia kombohyökkäyksiä ja ylläpitävät voimahyökkäystään kauemmin entistä tuimempaa räkäposkitälliä varten. Lisäksi peikkojen etäkurittaminen ritsalla tai sopivilla heittoesineillä onnistuu tähtäysavun kautta kuin heinän teko kaikilta, paitsi meleefiksoituneelta Mallorylta.
Vaihtelevan tasokas pelikehitystiimi Stormfront Studios on tunnettu konsolialustoilla muun muassa kuuden vuoden takaisen The Lord of the Rings: The Two Towersin sekä tuoreemman Eragonin työstäjänä. Spiderwickin krooninen kronikka on kuitenkin muutaman myrskyrintaman verran jäljessä Stormfrontin parhaasta laatujanasta, sillä pelin graafinen ilme on näennäistä teräväpiirtotaivasta tukevana harvinaisen kalpea. Rosoinen ja pelkistetty maisemateksturointi, olemattomat varjo- ja valaistusefektit, epävakaan rajamailla huojuva ruudunpäivitys sekä muutamasta polygonikasasta rakennetut pökkelöpelaajamallit animointeineen ovat kaikkea muuta kuin tämän päivän standardeille mitoitettu. Takaviistoinen kamerakulma ja puolikulmikkaat kontrollit aiheuttavat myös ylimäärästä sohumista ahtaissa kulkuväylissä ja monen suunnan peikkokarkeloissa. Muuten pelaajan toiminta välittyy ruudulla asiallisesti ja moitteetta.
Kirsikkana päiväysvanhan pakkelikakun päälle annetaan harhaanjohtavin pelitila, mitä on aikoihin konsolipelipuolella nähty. Kansi lupailee peliä kahdelle pelaajalle ja tuputtaa vielä erikseen mahdollisuutta pelata kaksinpeliä yhteistyönä. Nämä ennaltalukitut pelimuodot paljastuvat vasta läpipeluun jälkeen yhdeksi ainoaksi moninpelitilaksi, jossa pelikentällä liihottelevia keijuja kerätään kilpamielessä vastakkain joko peikkojen kera tai ilman. Muutamalla eri alueella ja peliasetuksella höystetty pelimuoto muistuttaa enemmän piskuista minipeliä kuin täysiveristä moninpeliä, yhteistyöstä nyt puhumattakaan. Tämä on harmi, sillä toimiva kaksinpelikampanja olisi tuonut Spiderwickiin paljon kaivattua uudelleenpeluuarvoa.
Lisenssikronikkaa tutulla tuloksella
The Spiderwick Chronicles on mahalaskuaineksilla päällystetty elokuvauskollinen lisenssihuttuilu, joka tarjoilee lapsille ja varhaisnuorille kevytkenkäistä seikkailutoimintaa vaihtelevilla keräilytehtävillä annosteltuna. Keskiaikaisista olennoistaan ja fantasiateemastaan huolimatta pelitunnelma on kuivakka, eikä tilannetta juuri helpota visuaalisesti lattea toteutus aneemisen ääninäyttelyn kera. Seikkailumieltä saadaan hieman pelastettua sympaattisella keijuolentojen keräilyllä, pirteillä instrumenttitehosteilla sekä elokuvamaisella taustamusiikilla. Kartan täydellinen puuttuminen saattaa haastaa suunnistusvikaiset satunnaisille harhapoluille, muutoin pelin yleinen vaikeustaso on skaalan molemmissa päissä sopiva.
Päätarinan läpäisee hitaallakin rymyämisellä reilusti alle kymmeneen tuntiin, mutta runsaiden sivutehtävien ja kattavan keräilyarkiston ansiosta pelattavaa riittää melkein saman verran lisää. Spiderwickin kronikka täyttää silti vain etäisesti perusvaatimukset kohderyhmänsä liukuhihnatuotteeksi, eli tässäkin tapauksessa testaus ennen hankintaa säästää selvää rahaa. Alkuperäisen kirjan tai elokuvan katsastaminen keskenkasvuisen peliversion sijaan on suurella todennäköisyydellä kertaluokkaa eurovarmempi sijoitus.
