Maaliskuussa Resident Evil -sarja täyttää pyöreitä, kun ensimmäisen osan julkaisusta tulee kuluneeksi 10 vuotta. Capcom jaksoi pitkään lypsää parasta lehmäänsä vanhalla menetelmällä, kunnes lopulta huomasi Mansikin turtumisen. Vaikea sanoa mitä steroideja märehtijään pumpattiin, mutta sen tuottaman uuden maidon laatu jättäisi jopa Suomen maataloustuotannon vihreäksi kateudesta. Alkuvuodesta 2005 GameCubella julkaistu Resident Evil 4 kahmi täysin oikeutetusti valtaosan eri medioissa jaetuista "Vuoden peli" -palkinnoista.
Pölyt on pudistettu
Sarjan tuoreinta tulokasta taottiin pitkään ja sen esittelemät pelitekniset uutuudet hiottiin loppuun asti. Ensinnäkään pelaajaa ei enää kiusata juoksuttamalla ympäri samoja maisemia hakemaan jakoavainta ja lenkkiavainta, poistaakseen tieltään puolimetrisen aidan, jonka yli erikoiskoulutettu S.T.A.R.S.-agentti ei pääse. Uutukainen ei aiheuta turhautuneita huokauksia, vaan pitää mielenkiinnon taukoamatta yllä tarjoamalla tasapainoisesti toimintaa ja aivopähkinää. Lähes aina siirryttäessä uuteen huoneeseen siellä on jotain tekemistä ja edestakaisin ravaamista tapahtuu harvoin.
Myös uudet inventaario- ja tallennusmekanismit poistavat harmaita hiuksia. Enää ei tarvitse jättää koulupäivää väliin metsästäessään ink ribbonia tai repiä pelihousujaan hahmon potkaistessa tyhjää. Continue-toiminto antaa mahdollisuuden jatkaa suoraan edellisestä kohdasta, jossa PlayStation 2 on joutunut päivittämään välimuistiaan - eli usein. Arkullakaan ei tarvitse käydä vähän väliä tyhjentämässä taskujaan, vaan kaikki tavarat pysyvät kätevästi aina matkassa.
Capcom - illuusion mestarit
Resident Evil: Code Veronicassa koekäytössä ollut kolmiulotteinen ympäristö on tehnyt paluun plastiikkakirurgin kautta. Tämä yhdistettynä vähän oikeaa olkapäätä taaempana sijaitsevaan kameraan, on vanha konsepti käännetty onnistuneesti päälaelleen. Uusien peliteknisten mahdollisuuksien lisäksi tämä antaa lisähaastetta myös graafikoille.
Huolimatta siitä, että kyseessä on yksi hienoimmista PS2:lla nähdyistä peleistä, kuvanpäivitys onnistuu harvoin töksähtälemään. Vaikka vanhassa sotaratsussa ei olekaan yhtä paljon potkua kuin Nintendon pelikuutiossa, näyttää se sillä lähes yhtä hienolta kuin jälkimmäisellä julkaistu. Polygonien vähennys on korvattu silmää huijaavilla tekstuureilla ja suuri osa tehoja syövistä valaistuksista ja varjostuksista on piirretty onnistuneesti suoraan ympäristötekstuureihin. Muilla visuaalisilla osa-alueilla ei juurikaan ole ollut tarvetta tehojen säästämiselle, vaan ne on saatu suhteellisen kivuttomasti esikuvansa näköisiksi.
Taustalta uupuu vain USA:n lippu
Pelin tarinankerronta on erikoinen sillisalaatti. Juoni on kuin suoraan amerikkalaisille suunnattu patrioottinen sankaritarina yhden miehen armeijasta pahaa espanjalaista kulttia vastaan. Juonta siivittää toiminnalliseen Hollywood-tyyliin ohjatut välivideot ja Steven Seagal -elokuvista tutut laimeat - ja usein katteettomat - uhkaukset. Luonnollisesti pahikset nauravat omaa pahuuttaan kohdissa, joissa ei normaalisti kuuluisi nauraa.
Ääninäyttely on valittua linjaa eteenpäin ajava. Ajoittain yliampuvat letkautukset eivät silti ole ärsyttäviä, vaan ne istuvat oikeasti kokonaiskonseptiin. Yksikään ääninäyttelijä ei ole ylitse muiden eikä kukaan ole selvästi muita huonompi. Jokainen ääninäyttelijä on sisäistänyt hahmonsa enkä lähtisi vaihtamaan heistä ketään.
Keskimääräistä skarpimpana ovat olleet muutkin äänitiimin jäsenet. Jos jollekin heistä pitäisi antaa erikoispalkinto, menisi se äänileikkaajalle, joka on kokoajan kontrollissa pelaajan sydämenlyöntien tiheydestä. Kaukaisuudesta kuuluva Husqvarnan käynnistys ja selän takaa kuuluvat kuiskaukset saavat isommankin miehen pelkäämään. Vaikka pelin äänet toimivat poikkeuksellisen hyvin jo pelkästään stereona, tulevat äänet oikeuksiinsa vasta kunnon surround-vehkeillä.
Aiempaa pidempi ilo
Keskivertopelaaja pääsee Resident Evil 4:n läpi vajaassa 20 tunnissa. Ensimmäisen läpäisykerran jälkeen avautuva extra-valikko on kahlattu läpi reilussa kymmenessä tunnissa. GameCubelta tuttujen Mercenaries- ja Assigment Ada -moodien lisäksi löytyy yksi uutuus, Separate Ways. Kyseinen pelitila kertoo tarinan, joka tapahtuu pääseikkailun ohessa, mutta josta normaalissa tarinamoodissa nähdään vain murto-osa.
Vaikka viitisen tuntia kestävä Separate Ways on nerokkaasti kasattu lisä tarinamoodille, en näkisi sitä ja paria uutta asetta riittäväksi syyksi ostaa PS2-versiota niille, jotka ovat sen jo GameCubella läpäisseet. Ne, jotka eivät ole Resident Evil 4:ää Cubella pelanneet eivätkä edes omista koko konsolia, suosittelen PS2-versiota mitä lämpimimmin. Kyseessä on sarjansa paras peli, paras konsolilta toiselle käännetty peli ja yksi parhaista vuonna 2005 julkaistuista peleistä. Kolme hyvää syytä omistaa se vähintään yhdellä konsolilla.
