Vuoden hienoin trippi
Neljä vuotta sitten PS2:lle julkaistiin mestariteos, joka todisti että videopelien ei tarvitse olla pelkkää viihdettä; ne voivat olla myös taidetta. ICO hurmasi monta pelaajaa, mutta jäi silti valitettavan vähälle huomiolle. Tänään kauppojen hyllyille leijailee ICO:n uusintapainoksen lisäksi saman tekijätiimin uusin peli, Shadow of the Colossus. Nyt kannattaa ottaa töistä viikko sairaslomaa, sillä molemmat pelit ovat virheettömiä timantteja.
Jossain vuorten takana kohoaa kielletty maa, jota ihmisjalka ei ole koskaan häpäissyt. Sanotaan, että siellä vaeltaa jättimäisiä olentoja, ja että nämä olennot vartioivat kuolemattomuuden salaisuutta. Nimetön sankari saapuu tähän maailmaan kantaen rakkaansa ruumista hevosen selässä. Hän on valmis uhraamaan elämänsä herättääkseen tytön henkiin, ja käymään taistoon tarinoiden kolossaalisia hirviöitä vastaan. Shadow of the Colossuksen teema on siis sama kuin ICO:ssa: uhrautuminen rakkaan ihmisen vuoksi. Tälläkin kertaa tarina kerrotaan pelkistetysti ilman turhaa vääntöä ja alleviivaamista. Juoni muistuttaa enemmän iltasatua kuin tavanomaisten videopelien tarinakudelmia. Se on arkkityyppinen myytti, joka jää mielikuvitukseen elämään.
ICO oli pohjimmiltaan puzzlepeli, jossa hypittiin, kiipeiltiin ja työnnettiin laatikoita paikasta toiseen. Shadow of the Colossus jatkaa samaa linjaa, paitsi että tällä kertaa "puzzlet" osaavat tapella vastaan. Peli keskittyy kerrostalon kokoisten kivijättiläisten voittamiseen, mikä ei ole yhtään sen helpompaa kuin miltä kuulostaa. Sankarin miekka ei jätä jätin panssariin naarmuakaan, ja nuolet kimpoilevat harakoille.
Jokaisella hirviöllä on kuitenkin oma heikkoutensa, minkä selvittäminen jää pelaajan vastuulle. Yleensä kunnian kukko laulaa vasta, kun sankari on kiivennyt hirviön selkään ja saa miekkansa upotettua mörön ainoaan heikkoon kohtaan. Ensin kuitenkin väistellään jättiläisen murskaavia jalkapohjia ja mietitään, millä ilveellä selkään pääsisi tällä kertaa kiipeämään.
Rautajätti on niin nätti
Kolosseja vastaan tappelu on julmetun hauskaa, palkitsevaa ja ennen kaikkea hienon näköistä. Jos olet nähnyt Legolaksen hoiteleven olifantin Kuninkaan paluussa, sinulla on käsitys matsien näyttävyydestä:
Pieni sankari pitää kiinni raivoavan jättiläisen turkista ja yrittää hivuttautua yhä ylemmäs. Hirvitys ravistelee itseään. Sankarin ote lipeää ja hän syöksyy kohti kaukana häämöttävää tannerta, vain jäädäkseen viime hetkellä roikkumaan kolossin kämmensyrjän ulkonemasta. Kuvakulma pyörii huimasti ja näyttää paljon maalauksellista maisemaa. Taustalla pauhaa upean vauhdikas orkesterimusiikki.
Sitten sankari huomaa hyvän etenemisreitin: hän odottaa sopivaa hetkeä, loikkaa jättiläisen kädestä tämän vyöhön, hivuttautuu käsivarsien varassa selkäpuolelle ja alkaa kavuta ylöspäin. Juuri kun käsivarsien voima alkaa loppua, hirviö pysähtyy hetkeksi ja sankari pääsee levähtämään ison selän päällä. Kun ravistelu alkaa uudestaan, mies on jo pään päällä valmiina iskemään. Mutta hän epäröi. Jostain syystä jättiläisen ilmeettömät kasvot herättävät hänessä sääliä. Miksi edes taistelen tätä olentoa vastaan? Ovatko kolossit pohjimmiltaan edes pahoja?
Pakko mikä pakko. Miekka uppoaa hirviön päälakeen kerta toisensa jälkeen, ja viimeisen iskun jälkeen aika tuntuu hidastuvan. Surullinen musiikki alkaa. Vuoren korkuinen kivikasa horjuu surkeasti, menettää tasapainonsa ja kaatuu. Tanner jyrisee ukkosen lailla, ja näkyvyyden peittää sankka pölypilvi. Jättiläinen on kuollut, mutta pian lähdetään etsimään seuraavaa.
Jättiläisiä löytyy pelistä kaikkiaan kuusitoista. Jokainen on eri näköinen, kokoinen ja tuntuinen. Jokaisen voittaminen vaatii täysin erilaisen ratkaisun, eikä kyllästymään pääse.
Reissumiehenä erämaassa
Kaksi kolmasosaa peliajasta kuluu kolosseja vastaan kamppailuun, mutta viimeinen kolmannes on käytännössä tyhjää täynnä. Tällöin pelaaja ratsastaa kauniissa erämaassa uskollisen Agro-hevosen selässä. Pitkien ja autioiden matkojen ainoa pelillinen sisältö on seuraavan jättiläisen etsiminen maagisen miekan avulla. Miekka heijastaa auringonvaloa, ja säteiden perusteella saa tietää oikean suunnan.
Kymmenen minuutin ratsastusmaratonit kuulostavat ajatuksena tylsiltä, mutta jostain syystä ne vain toimivat. Mielenkiinto pysyy yllä lähinnä siksi, että etenemisreittiä saa miettiä jatkuvasti. Yritänkö kiertää tämän vuoren, vai jätänkö hevosen jälkeeni ja kiipeän kukkulan päälle omin avuin? Miten ylitän pauhaavan vesiputouksen?
Matkustaminen herättää poikamaisen seikkailufiiliksen. Pelaaja tuntee vaeltavansa yksin käymättömillä korpimailla turvanaan vain uskollinen hevonen. Muita ihmisiä ei näy eikä kuulu, mutta satunnaiset rauniot vihjaavat muinaisesta sivilisaatiosta. Iso ja lataustauoton maailma sisältää paljon visuaalista vaihtelua, ja jokaisen mutkan takaa löytyy jotain uutta hienoa. Jos ruohokentät, kanjonit ja syvät rotkot tuntuvat lohduttomilta, pian voi huomata ratsastavansa upeassa metsässä, jossa valonsäteet siivilöityvät lehtikaton läpi.
Kun tämän tasoiset grafiikat alkavat jonain vuonna näyttää vanhentuneilta, myös ratsastuksen mielekkyys saattaa kadota. Tällä hetkellä Shadow of the Colossus on kuitenkin yksi PS2:n hienoimmista peleistä. Kun jokainen ruutukaappaus kävisi sellaisenaan postikortista, kyllästyminen on vaikeaa.
Ainoa ärähdyksen aihe on paikoitellen takkuileva ruudunpäivitys. Peli näyttää muuten niin komealta, että tahmailu on silti helppo antaa anteeksi.
Eläköön klassikko
Shadow of the Colossus on siitä erikoinen peli, että se sisältää harvinaisen vähän dialogia. Hahmojen eleet, liikkeet ja animointi kuitenkin kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Sankarin reipas juoksu viestii päättäväisyydestä mahdottomien esteiden edessä. Hevonen liikkuu niin elävästi, että sitä ei millään viitsisi piiskata kovin lujaa. Kömpelöt mutta pelottavat kolossit ovat pelin ehdoton vetonaula. Niiden hitaista liikkeistä voi aistia suunnattoman massan, eikä jättimaiharin alle pannukakkuuntuminen tunnu lainkaan houkuttelevalta.
Loistelias äänimaailma herättää pelin todella eloon. Lohduton kavion kapse, ujeltava tuuli ja lintujen viserrys vaihtuvat välillä luonnonkauniiseen klassiseen musiikkiin. Hirviöt saavat maan järisemään uskottavasti. Kun junanvaunun mittainen miekka pirstoo kalliota, se kuulostaa siltä kuin pitääkin.
Audiovisuaalinen loisto on kieltämättä iso osa pelin viehätystä. Mutta vaikka kaiken karkin jättäisi pois, jäljelle jäisi silti koukuttava peli. Jokaista nokkelaa puzzlea saa miettiä sopivasti, ja kolossin kaatuminen tuntuu aina yhtä palkitsevalta. Ohjainta ei raaski laskea, sillä aina on nähtävä vielä yksi jättiläinen.
Tunnelmallinen pelielämys on ohi noin kymmenessä tunnissa, mutta tarina jää mieleen kummittelemaan. Shadow of the Colossus on kokemus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Jos ICO antaa yhtään osviittaa, tämänkin pelin pariin tahtoo palata vähintään kerran vuodessa läpäisyn jälkeen.
